Retkikunnan leiri ajautui edelleen hiljalleen pohjoista kohti Länsi-Antarktikan itärannan kanssa yhdensuuntaisesti, seudun poikki, missä joku edellinen purjehtija oli luullut maata nähneensä, mutta jossa Shackletonin tiedemiehet tapasivat 2,400 m syvän meren. Marrask. 21:senä -»Endurance» keula edellä sukelsi syvyyteen.
Haaksirikkoiset yrittivät nyt kulkea jään poikki Pauletin saarelle, mutta matka varastojen ja veneitten keralla edistyi niin hitaasti, että yrityksestä täytyi luopua ja leiriytyä uudelleen. Tämä uusikin leiri ajautui edelleen pohjoista kohti ja sula meri alkoi tulla yhä lähemmäksi. Retkikunnan ainoa pelastuksen toivo oli nyt päästä jollekulle Etelä-Shetlandin saarista, sillä jääkentät alkoivat hajaantumistaan hajaantua. Maaliskuun viimeisinä päivinä 1916 satoi rankasti ja elämä jäällä kävi yhä vaikeammaksi. Jääkentät lohkeilivat ja ohenivat ja alkoivat valtameren suurissa mainingeissa kellua. Petovalaat kiertelivät jäätelejä ahnaina kuin haikalat, toivoen saavansa leirin asukkaat syödäkseen. Teltoissa tuskin uskallettiin enää nukahtaa, jää kun halkeili milloin mistäkin, joskus telttain altakin, niin että miehiä vierähti veteen. Huhtikuun 9:ntenä täytyi veneet työntää vesille ja soutaa jäätelien välitse pohjoista kohti.
Jäät alkoivat nyt tuulen mukana kulkea itää kohti, jossa ei olisi ollut pelastuksen rantaa ennenkuin Australiassa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä myrskyisen meren poikki Elefantin saarelle, joka on Grahamin maan edustalla ja jossa ei siihen saakka kukaan ollut maissa käynyt. Matkaa sinne oli 160 km aavan meren poikki. Oli niin kylmä, että miehet palelluttivat kätensä ja kasvonsa, aallot olivat niin suuret, että toinen puoli oli meritautisena ja kauhusta mielettömänä, vesi loppui, kun ei enää ollut jäätä saatavana. Ensimmäinen yö aavalla merellä oli suunnattoman vaikea. Veneitten täytyi olla alallaan vesiankkurissa, jotteivät kulkisi saaren ohi pimeässä. Hyrsky jäätyi ja silasi veneessä kaikki ja jää täytyi pimeässä hakata pois, koska se muutoin uhkasi upottaa veneet. Kylmää oli 18 pakkasastetta. Kaikki kuitenkin kestivät aamuun saakka, jolloin auringonpaiste lämmitti haaksirikkoisia. Seuraavana iltana oltiin muutaman kilometrin päässä Elefantin saaren kalliorannasta, joka jyrkkään kohoaa 300 metriä korkein seinämin hyrskyävistä aalloista, mutta seuraavakin yö täytyi vielä viettää veneissä ja vasta sitä seuraavana aamuna retkikunta pohjoisrannalta löysi laitea rantaa ja saattoi uupuneena, valvoneena ja viluisena laskea maihin. Tuskin oli kuitenkaan veneet saatu maalle, ennenkuin huomattiin rannan olevan niin matalan, että tulvavuokset peittäisivät sen, ja täytyi taas lähteä rantahyökyjen läpi merelle ja muuttaa kauemmaksi länteen, jossa oli korkeampi rantakaistale. Kaikkialla muualla aallot hyökyivät korkeita mustia kallioseiniä tai glasieerien jyrkkiä rintamia vastaan, joita purkautui mereen joka laaksosta ja rotkosta.
Sankarillinen veneretki.
Kun ei ollut toivoa siitä, että mikään apuretkikunta tänne löytäisi, päätti Shackleton lähteä suurimmalla veneellään Etelä-Georgiasta apua hakemaan. »James Caird» oli vain 6 1/2 metrin pituinen, runsaasti kahta metriä leveä avoin valaanpyyntivene, jonka parraspuita korotettiin ja keulapuoli ja perä kangaskannella peitettiin. Purje ei ohut suuri, mutta tuulta tiedettiin riittävän. Viiden miehen keralla, kuukauden eväin, hän sitten lähti tälle toivottoman vaaralliselle retkelle. Matkaa oli 1,300 km ja meri, Kap Hoornin meren jatkoa, on maailman myrskyisin ja pahamaineisin. Elefantin saarelle jäi 22 miestä Frank Wildin kokeneeseen johtoon.
Huhtikuun 24:ntenä »James Caird» lähti merelle. Jäät alkoivat jo piirittää Elefantin saarta ja pingviinit olivat muuttaneet lauhkeammille seuduille ja jäätelien välisiä railoja pieni vene pujotteli ulapalle. Rannalle jääneet taas kumosivat veneensä ja leiriytyivät niitten alle odottamaan.
Se oli epätoivon yritys. Retkeilijät olivat jo ennaltaan lopen uupuneet pitkän seikkailunsa vaaroista ja rasituksista, heidän vaatteensa olivat kuluneet ja repaleiset, iho joka jäsenestä rikki ilkeäin rakkojen johdosta, joita suolainen vesi, kylmä ja karkean vaatteen hankaus tapaavat merellä synnyttää. Vaikea heidän oli seistä muuta kuin hetkinen mastoon nojautuen, mahdoton istua muuta kuin peräpuolessa kansiaukossa, työläs maatakin vuotavan vaatekannen alla epätasaisella painolastilla ja laatikoilla. Vuoron takaa istuivat miehet kaksi tuntia peräsimessä, josta vapautuessaan he usein olivat niin turtuneet, että tuskin saattoivat kättään liikuttaa tai polveaan taivuttaa. Priimuksella keitettiin, milloin voitiin, mutta tuulen ja aallokon vuoksi se enimmäkseen oli mahdotonta. Auringon pilkistäessä kapteeni Wersley, joka hoiti suunnan määräyksen, nousi ja toisella kädellä mastoa seväten, toisessa kädessä sekstantti, katsoi auringon korkeuden veneen kohotessa aallon harjalle ja taivaanrannan hetkisen näkyessä. Pieni alus vaipui vuoron aaltojen laaksoon, joissa oli hetkisen pettävää tyyntä, vaikka hyrsky lensi korkealla pään päällitse, vuoron nousi aallon harjalle ja kiljuvan tuulen riuhtaisemana syöksyi aallonharjan hyrskyyn ja kuohuun, vaipuakseen siitä jälleen laaksoon ja uudelleen myrskyyn kohotakseen. Merilinnut saattelivat purtta matkalla, pieni Kapin kyyhky ja suuret albatrossit, jotka lensivät niin alahatse, että purjehtijat olivat näkevinään niiden silmäin elottoman uteliaisuuden. Jäätä muodostui herkeämättä ja sitä oli uupumatta hakattava pois, ja vähän lämpöisemmille vesille päästyä oli taas vettä herkeämättä viskattava.
Niin taitavasti Wersley johti purtta, että Etelä-Georgian vuoret toukokuun 8:ntena kohosivat näkyviin. Saari ei ole suuri, mutta 1,300 kilometrin päästä hän oli myrskyisen meren poikki ohjannut veneen suoraan siihen. Vielä viimeisen myrskyn kestettyään, jossa se oli mastonsa menettää, »James Caird» pääsi Haakon kuninkaan vuonoon, josta täytyi kulkea 2,500 m korkean, lumen ja jäätiköiden peittämän vuoriston yli pohjoisrannalla olevalle valaanpyyntiasemalle. Kolme miestä jätettiin »James Cairdin» alle- makailemaan, kaksi heistä kun oli niin lopen uupunut, etteivät he olisi kyenneet vuoriston yli kiipeämään, ja kahden miehen keralla Shackleton nousi lähimpään solaan. Matkaa oli 28 km. Toukok. 19:ntenä aamulla liikkeelle lähdettyään ja yötä päivää pimeässä ja sumussa kuljettuaan retkeilijät seuraavana päivänä aamupäivällä repaleisina, likaisina ja lopen uupuneina pääsivät hyvin varustetulle valaanpyyntiasemalle, jossa ystävällinen vastaanotto ja kaikenlaiset sivistyneen elämän mukavuudet heitä odottivat. »Koska sota päättyi?» oli Shackletonin ensimmäinen kysymys. »Ei se ole vielä päättynyt…» Pieni höyrylaiva nouti etelärannalle jääneet kolme miestä.
Shackletonin ensi huoli oli nyt pelastaa Elefantin saarelle jääneet miehet ja ensi yrityksen hän teki 80 tonnin valaanpyyntihöyryllä, joka oli Etelä-Georgiassa talviteloilla. Tämä ei kuitenkaan päässyt 115 km lähemmäksi Elefantin saarta, jonka ajojäät olivat piirittäneet, eikä Shackletonilla ollut muuta neuvoa kuin lähteä Falklandin saarille, jossa hän pääsi sähkölangan päähän ja saattoi ryhtyä suurempiin avustustoimiin. Uruguayn hallitus lupasi lähettää pienen höyryn ja sillä Shackleton 10:ntenä kesäkuuta uudelleen lähti Elefantin saarelle yrittämään myrskyssä ja pakkasessa. Yritys oli nytkin turha. Hän lähti silloin Punta Arenakseen, Magalhãesin salmeen, ja sai sieltä vuokratuksi »Emma» nimisen vanhan purjelaivan, johon hän pestasi kymmenen kahdeksaan eri kansallisuuteen kuuluvaa miestä — joukossa oli joku suomalainenkin. »Yelcho» niminen pieni chileläinen höyrylaiva lähti hinaamaan »Emmaa» Kap Hoornin meren poikki. Kaikki touvit kuitenkin katkesivat ja »•Emman» täytyi omin neuvoin purjehtia perille. Yhä kuitenkin jäät estivät lähestymästä Elefantin saaria ja töin tuskin »Emma» itse pelastui Falklandin saarille, myrskyisimmän matkan jälkeen, mitä vielä kukaan laivalla olleista oli kokenut. Falklandin saarilla Shackleton kuuli, että Englannin meriministeriö oli varustanut »Disccveryn» pelastamaan haaksirikkoiset Elefantin saarelta, mutta hän pelkäsi heidän kuolevan nälkään, ennenkuin apu saapuisi, ja jatkoi hellittämättä omia yrityksiään. Hän sai Chilen hallituksen lähettämään »Yelchon» hinaamaan »Emman» takaisin Magalhãesin salmeen ja yritys lopulta onnistuikin, vaikka tällä kertaa olikin tulla tuho luoteismyrskyn valtavan rajuuden vuoksi. Sitten hän sai Chilen hallituksen lainaamaan pienen »Yelchon» vielä viimeiseen yritykseen ja elokuun 25:ntenä hän uudelleen lähti matkaan. Ilma eli tällä kertaa jotenkin suotuisa ja 30 p. elokuuta »Yelcho» pääsi Elefantin saaren rantaan. Haaksirikkoiset alkoivat juuri syödä päivällistä, kun huomasivat laivan, ja se päivällinen kerrankin jäi syömättä. Vene souti maihin, keulassa Shackleton, joka jo matkan päästä nakkeli savukelaatikoita kurottaviin käsiin. Kaikki haaksirikkoiset olivat terveinä ja tervehtivät hurjalla riemulla tietoa johtajansa onnistuneesta purjehduksesta Etelä-Georgiaan. Syyskuun alussa »Yelcho» palasi Chileen, jossa tieto pelastuksesta herätti suurenmoisen innostuksen.
Valparaison kautta, jossa Chilen hallitus otti hänet mitä suosiollisimmin vastaan, Shackleton sitten matkusti San Franciscoon ja sieltä Tyynenmeren poikki Uuteen Seelantiin lähteäkseen pelastamaan sitä retkikuntansa osaa, joka oli Erebus vuoren luota vienyt varastoja Barrieri-jäätikön eteläpäähän hänen aiottua maaretkeään varten. »Auroralla», Davis kapteenina, hän joulukuun 20:ntenä lähti matkaan ja saapui jo tammikuun 10:ntenä Erebus vuoren juurelle, jossa tavattiin kuusi etelästä merijäätä pitkin matkaavaa miestä. Surulliset olivat heidän tuomansa uutiset.