Kuljettuaan penikulman verran Albert Njansan lounaisrannalta ja kaakkoa kohti katsellessaan Stanley löysi tämän retkensä merkillisimmän maantieteellisen löydön. Eräs poika hänelle osoitti vuorta, jonka sanottiin olevan suolan peittämän, ja Stanley näki omituisen muotoisen, ihanasti hohtavan pilven, joka oli mahtavan, ikuisen lumen peittämän vuoren näköinen. Seuraillessaan sen piirteitä alaspäin hän kummastellen huomasi, kuinka sen juuren väri oli tumman sinimusta, niin että hän jo pelkäsi uuden hirmumyrskyn lähestyvän — yhden kamalan hirmumyrsky-yön hän vastikään oli Eminin seurassa viettänyt Njansan rannalla — mutta kun hän katsoi aina itäisen ja läntisen ylängön väliseen kuiluun saakka, käsitti hän äkkiä, ettei se ollut kangastus eikä muu näköhäiriö, vaan todellinen vankka vuori, jonka huippua peitti lumi. Retkikunta sai käskyn pysähtyä ja Stanley tutki vuorta tarkkaan kiikarilla, määräsi suunnan, jossa se näkyi, ja tuli sitten vakuutetuksi, että se oli Ruwenzori eli oikeammin Runsoro, s.o. täysikuu, josta hän oli kuullut puhuttavan ja jonka neekerit luulivat valkoisella metallilla katetuksi. Stanley oli arvellut heidän mainitsemaansa metallia valkoiseksi kallioiseksi. T:ri Parke oli tosin jo ennen ilmoittanut nähneensä lunta eräällä vuorella, mutta Stanley oli väittänyt sitä mahdottomaksi, koska hänen tietonsa mukaan seudussa ei ollut 1700 metriä korkeampaa kukkulaa.

Löydöstään Stanley kirjeellä ilmoitti Emin pashalle ja ennätti vielä saada hänen onnittelunsa. Omituista on, ettei ainoakaan matkustaja ennen Stanleytä ollut tätä vuorta huomannut. Ympäristön utuinen ilmasto on syynä siihen, että se näkyy vain erikoisen kirkkaalla säällä. Mutta Stanley sen ensi kerran nähdessään olikin korkealla kuivalla ylängöllä.

Stanley oli jättänyt Emin pashalle melkein kaikki tuomansa ampumatarpeet ja oli sen vuoksi itse joutua pahaan pulaan, kun jotkut ylängön päälliköistä aikoivat salakavalasti hyökätä hänen kimppuunsa. Hän vältti vaaran siten, että ystävänsä Masambonin avulla itse hyökkäsi ensiksi. Sotaretki päättyi verenvuodatuksetta, kun petollinen päällikkö koko kansansa keralla oli lähtenyt käpälämäkeen. Masambonin 1000 sotilasta pani voiton johdosta toimeen suurenmoisen falangitanssin, jota Stanley upseereineen katseli. Stanley kuvaa tätä tilaisuutta seuraavasti:

Masambonin sotatanssi.

»Afrikkalaisten tanssi on enimmäkseen raakaa ilveilyä, kummia liikkeitä, hyppyjä ja ruumiin vääntelyitä rumpujen tahdin mukaan. Melu on ylenpalttista ja äänekkäät naurunremahdukset osoittavat, että tarkoitus saavutetaan, joka on villien huvittaminen. Joskus astuu kaksi miestä kyläläisten muodostamasta puoliympyrästä laulaen rummun tai torven säestyksellä ja koko joukon käsiään paukuttaessa duetin, taikka esittää soolokarkelon yksi mies mitä ihmeellisimmällä tavalla koristettuna, kukon sulilla, nuoriin pujotetuilla kalebassihelistimillä, pienillä umpikulkusilla, ihmisten, apinan ja krokotiilin hampailla, jotka Afrikassa käyvät jalokivistä. Mutta aina pitää olla kuorolauluakin, — kuta suurempi kuoro, sitä parempi — ja kun miehet, naiset ja lapset kohottavat äänensä yli rumpujen paukkeen ja väkijoukon sopotuksen ja metelin, niin nautin siitä melkoisesti, se täytyy minun tunnustaa. Mutta harvoin olen kuullut soittoa tai nähnyt karkeloa, joka olisi voinut englantilaista kuulijakuntaa viehättää, paitsi tänään, Masambonin veljen Katon johtaessa Udussuman etevimpiä sotilaita falangitanssissa. Puolenkymmentä taiteilijaa paukutti täydellä mestaruudella puoltakymmentä suurempaa ja pienempää rumpua, pitäen erinomaista tahtia ja aikaansaaden äänen, joka mahtoi kuulua monen penikulman päähän, sillä aikaa kuin Kato serkkunsa Kalengen kanssa, upeilla kukonsulkatöyhdöillä koristettuna, järjesti 33 riviä, kuhunkin 33 miestä, niin taajaan kuin suinkin ja säännöllisen täyden ja suljetun nelikulmion muodostaen. Useimmilla osanottajista oli vain keihäs, toisilla oli kaksi, ynnä kilpi ja viini, jotka oli kiinnitetty kaulan ympäri ja riippuivat pitkin selkää.

»Falangi seisoi liikkumattomana, keihään päät maassa, kunnes rumpujen antaessa merkin Katon syvä ääni puhkesi hurjaan voittolauluun, jonka aikana hän aina saman korkean nuotin kohdalla kohotti keihäänsä ja samalla kokonainen keihäsmetsä syöksähti korkealle kaikkien pään yli ja mahtava äänikuoro vastasi ja falangin nähtiin liikkuvan eteenpäin ja maa tuolini ympärillä, joka kuitenkin oli 50 metrin päässä ensi rivistä, vapisi kuin maanjäristyksessä. Kun katsoin heidän jalkoihinsa, niin näin joka miehen polkevan maata askelilla, jotka olivat vain 15 senttiä pitkät, ja falangin siten hitaasti, mutta vastustamattomalla voimalla liikkuvan eteenpäin. Äänet aaltoillen nousivat ja laskivat, keihäsmetsä nousi ja laski ja lukemattomat kiiltävät terät leimahtelivat kohotessaan ilmaan taikka rumpujen voimallisten huumaavain jyräysten kanssa tahtia pitäen. Äänien kadenssien ja rumpujen pauhun kesken vallitsi täydellinen vuorovaikutus, välkkyvät keihäänkärjet kaiken aikaa nousivat ja laskivat samalla kertaa, kaikkien ruumiit liikkuivat samalla haavaa, ja kun 70 tonnia lihaa melkoisella painollaan iski maata jalkain samanaikaisin säännöllisin poljennoin, niin vankka kova tanner kaikui. Kaiken lisäksi tuhannen päätä nousi ja laski, nousi ilmaistakseen elinvoiman valtavaa paljoutta, ikäänkuin valittavaan mutinaan yhtyen. Kun he päästivät ilmaan riemuäänensä kasvot ylöspäin käännettyinä, päät takakenossa, jotta heidän myrskyinen paisutuksensa pääsi täyteen vaikutukseensa, niin synnytti se lannistamattoman raivon, raivoisan vihan, kaikki tuhoavan taistelun vaikutuksen. Joka sielun näytti täyttävän verisen vainon himo ja jokaisen katsojan silmissä paloi synkkä hehku. He puivat nyrkkiään korkealla ilmassa, ikäänkuin olisivat sotaiset äänet heissä synnyttäneet pöyristystä. Mutta heti kun päät kääntyivät alas ja kumartuivat maahan, tunsimme mielestämme sodan kauhut, surun ja kirouksen, ajatus johtui kyyneliin, leskien valituksiin ja isättömien valitushuutoihin, tuhottuihin koteihin ja hävitettyyn maahan. Mutta kun joukko taas, yhä ja yhä lähestyen, heitti päänsä takakenoon ja kohotetut keihäänkärjet välkkyivät ja kalskuivat ja sulat iloisesti heiluivat ja ritisivät, niin tämä oli kuin äänekäs korskuva tappeluun vaatimus, semmoinen riemuisa ja voiman tunnetta uhkuva äänimyrsky, että katsoja jälleen näki vain voiton liehuvat liput ja tunsi suonien sykkivän voitonriemun hurmausta.

»Aivan eteeni tunkeutui tämä suuri taaja joukko hurjasti laulaen ja ensi rivi laski peitsensä ojoon tasaiseksi kirkkaaksi rantaviivaksi, kolmasti ne laskettiin tervehdykseksi, kolmasti jälleen kohotettiin, jonka jälkeen rivi toisensa perästä lähti juoksuun, tarttui keihäihinsä ikäänkuin heittääkseen, ravisti niiden varsia ja kajautteli kimakoita sotahuutoja. Tätä rajua liikuntoa jatkui, kunnes neliö oli muuttunut viliseviksi renkaiksi, joita oli kolme sisäkkäin, ja kun nämä olivat avomaalla kolmasti ympäri kiertäneet, niin Kato prinssi seisahtui paikalleen, jonka jälkeen rivit kiertyivät hänen ympärilleen, niin että koko joukko muodosti tiheän kehänmuotoisen ihmiskimpun. Tämän jälkeen muodostettiin jälleen neliö, joka nyt jaettiin kahteen puoliskoon, ja nämä erosivat kumpikin taholleen. Yhä jatkui hurjaa laulua, osastot juoksivat vastakkain, kulkivat toistensa lomitse ilman epäjärjestystä, vaihtoivat puolia, ja sitten alkoi vielä kaiken lisäksi hurja piiritanssi koko kylän pihan ympäri kamalin ilmahypyin, kunnes silmät aivan hämmentyivät näistä ympäri vilisevistä hahmoista, ja vihdoin — hyökkäsi jokainen majaansa nauramaan ja pilaa puhumaan välittämättä vähääkään siitä, mitä mielikuvia olivat minussa tai muissa synnyttäneet temppuineen ja lauluineen. Tämä kieltämättä oli parhaita ja mieltäkiinnittävimpiä näytöksiä, mitä olen Afrikassa nähnyt.»

Kamalaa ihmishukkaa.

Kesäkuun 8:ntena 1888 Stanley joukkoineen taas saapui Fort Bodoon, jossa vallitsi runsaus ja hyvä järjestys. Luutnantti Stairs oli palannut Ugarrowan asemalta, mutta vain viisitoista miestä hän oli voinut pelastaa niistä 56:sta, jotka Stanley oli Ugarrowan hoitoon jättänyt. Muut olivat tauteihin ja puutteeseen sortuneet. Ja ne pelastetut viisitoistakin olivat niin huonossa kunnossa, että näytti epäiltävältä, tulisiko niistä enää koskaan miestä.

Stanley lähti nyt itse Aruwimin suupuoleen Jambujaan hankkimaan tietoja jälkijoukosta, vahvistettuaan sitä ennen melkoisesti Fort Bodon varustuksia, niin että se kestäisi vaikka manjemainkin rynnistyksen. Eurooppalaiset upseerit kuudenkymmenen miehen keralla jätettiin linnoitukseen varusväeksi. Kesäkuun 16:ntena 1888 Stanley lähti Fort Bodosta matkaan, mukanaan alun kolmattasataa miestä. Matka kävi nyt nopeammin kuin menomatkalla, olihan valmis polku ja lisäksi retkikunta saattoi laskea suuren osan matkasta veneellä. Ruokavaroista tosin oli puute, varsinkin lihasta, ja Stanley itse oli nääntyä, kunnes sattumalta kuuli miestensä varkain useinkin hankkivan lihaa, vuohia ja kanoja; tämän tiedon saatuaan johtaja itse vaati itselleen säännöllisen osan saaliista ja pelastui. Sansibarilaisista ei tuhoutunut kuin muutama mies, mutta Eminin toimittamista kantajista, Niilin ranta-asukkaista, tuhoutui aarniometsässä kymmeniä. Niiden, jotka eivät voineet mukana kulkea, täytyi jäädä tielle kuolemaan, ja tuskin oli retkikunta näkyvistä poistunut, ennenkuin ahnaat ihmissyöjät hiipivät piilostaan, korjatakseen heidät patoihinsa.