»Aamupuoleen nukahdin hypätäkseni jalkeille jo muutaman tunnin kuluttua päivän koittaessa ja valaessa aavemaista valoa seuralaisteni nukkuville ryhmille. 'Ylös pojat, ylös plantaanimetsään! Ylös! Jumalan avulla me ennen illan tuloa saamme plantaaneja.' Sanoin tämän rohkaistakseni heidän masentuneita mieliään. Muutamassa minuutissa olimme jättäneet makuupaikkamme ja ryhtyneet kylmässä aamuvalossa tietämme etsimään, toiset liikaten paiseitansa, toiset haavojaan ontuen, toiset heikkouttaan horjuen. Olimme juuri alkaneet kävelemisestä lämmetä, kun — hiljaa! — kuulen edestä päin äänien sorinaa. Pikku Saburi piti kivääriäni tarjolla, tarkaten pienintäkin liikettäni, kun samalla näin ison kartion viheriäisiä hedelmiä kohoovan näköalaa haittaavien leveitten fryniumi-lehtien päällitse. Vähemmässä kuin sekunnissa unohtivat heikot, rujot ja rammat, voihkivat ja ontuvat miehet kaikki surunsa ja vaivansa ja puhkesivat siihen kiitollisuuden kuoroon, joka itsestään kohoaa taivasta kohti täysistä ja kiitollisista sydämistä: 'Ylistetty olkoon Jumala!' Englantilaiset ja afrikkalaiset, kristityt ja pakanat, kaikki hänet tunnustavat…
»Ei tarvinnut kuin vilkaista ensimmäisiin riveihin huomatakseen, mikä tätä ajattelematonta, vallatonta joukkoa oli viivyttänyt. Tässä ei kuitenkaan ollut aikaa moitteihin, ei muuta kuin tulia sytyttämään, istumaan ja vihantia hedelmiä paistamaan, jotta jaksettiin lähteä paluumatkalle. Ennenkuin oli tunti kulunut, olimme jo paluumatkalla 'Nälkäleiriin', johon saavuimme k:lo 2,30 j.pp., ja siellä ottivat meidät vastaan niin kuin vain kuolevat voivat ottaa vastaan sen, joka heille ojentaa auttavan käden.»
Neljän päivän kuluttua retkikunta saapui Fort Bodon istutuksille uusien miesten ihmeeksi. »Raivasimme polun hyljättyjen istutusten poikki ja tunnin kovan työn jälkeen saavuimme tutulle tiellemme, jolla niin usein olimme vartiota pitäneet. Pian huomasimme merkeistä, että sitä oli hiljakkoin käytetty. Tien vieressä oli kosolta plantaanien kuoria, jotka osoittivat täältä otetun eväitä, mutta mahdotonta oli arvata, kenen jäljiltä nämä merkit olivat. Ehkä alkuasukkaat olivat palanneet kyliinsä — linna oli keskellä heidän vanhoja raivauksiaan — taikka ehkä kääpiökansa nyt hekkumoi täällä ylellisyydessä. Lähestyimme leveän läntisen sotilastiemme päätä ja tapasimme mutkassa muutamia sansibarilaisia vartijoita, jotka hämmästyivät yhtä suuresti kuin mekin tätä odottamatonta kohtausta. Yhteislaukaus toisensa jälkeen raikui pian kautta hiljaisen raivauksen. Ampumatervehdykseen paikalla vastattiin linnasta ja meitä vastaan hyökkäsi tulvanaan vallattomia, ilosta humaltuneita ihmisiä, jotka hyppien ja potkien karkasivat meitä vastaan. Ensimmäisten joukossa oli arvoisa tohtori ystäväni, joka mielihyvästä säteilevin silmin ilmoitti: 'Kaikki hyvin Fort Bodossa.'»
»Pimeimmässä Afrikassa», jossa Stanley kertoo tämän vaarallisen, vaivalloisen ja ihmisiä tuhoavan retkensä vaiheet, hän tähän kertomuksensa kohtaan päästyään luo katsauksen Keski-Afrikan suureen aarniometsään, jonka eteläosassa jo Livingstone oli käynyt, mutta joka vasta hänen kertomuksensa kautta tuli valtavassa suurenmoisuudessaan tunnetuksi. Stanleylta tosin puuttuivat tieteelliset opinnot, ja, kuten hän empimättä myöntää, harrastuksetkin, mutta siitä huolimatta hän älykkäällä silmällä ja löytäjän hurmauksella kertoo kokemuksensa tästä suurenmoisesta luonnon valtakunnasta.
Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana.
Metsän suurin pituus Etelä-Manjemasta Njamnjam-maan länsiosiin on lähes 1000 kilometriä, sen keskimääräinen leveys taas päälle 800 kilometriä, joten sen pinta-ala on noin 800.000 neliökilometriä. Kongo ja Aruwimi ja jotkut muutkin suuret joet juoksevat aarniometsän halki. Tyhjentävän luonnontieteellisen kertomuksen laatiminen tästä suunnattoman rikkaasta alueesta olisi vaikka kenelle yksityiselle ylivoimainen työ:
»Kallista korvasi mahtavaa kaatunutta puuta vastaan, joka on lahonnut, ruskettunut, hotto kuin sieni. Kuulet sieltä selvään surisevaa ääntä; se johtuu kaiken muotoisten ja kokoisten hyönteisten elämästä. Niitä on siellä mitä upeimman värisiä, mitä loistavimpiin pukuihin puettuja, ja ne ovat väsymättömiä hommassaan, ne riemuitsevat iloisesta, vaikka lyhyestä olemassa-olostaan, täyttymättöminä, aina saaliinhimoisina ne taistelevat elämän edestä, rakentavat ja hävittävät, etsivät kaikki paikat ja tutkivat kaikki. Nojaa vain kättäsi puuta vastaan, käy maahan pitkäksesi, istahda kaatuneelle puulle, ja paikalla saat kokea ympärilläsi vallitsevan raivon, ahneuden ja uupumattoman homman. Jos avaat muistikirjasi, heti sen valkoiset lehdet houkuttelevat puoleensa kymmenittäin perhosia. Hunajamehiläinen kiertää kätesi päällä, toisia mehiläisiä sinkoilee läpi ilman silmäisi ohi, ampiainen pörisee korvasi ääressä, suunnaton herhiläinen uhkaa naamaasi, jalkojasi lähestyy muurahaisarmeija. Toiset jo ovat alkaneet kiivetä päällesi ja tuota pikaa ne upottavat saksimaiset leukansa kaulaasi. Ja kuitenkin tämä kaikki on kauneutta täynnään, sitä vain ei saa istua eikä käydä pitkäkseen tälle höyryävälle maalle; voidakseen nauttia tropiikin maailmasta pitää alati liikkua eteenpäin.»
Tämä suunnaton alue on täynnään taajassa kasvavia, 6:sta 60:necn metriin korkeita puita, joiden lehtevät latvukset ovat niin tiiviisti toisiinsa sotkeutuneet, ettei niiden läpi näy vilaustakaan taivaasta eikä auringosta. Runkojen läpimitta vaihtelee muutamasta senttimetristä puoleentoista metriin. Puusta puuhun kulkee ylös ja alas jopa 40 sentinkin paksuisia touveja, muodostellen lenkkejä ja kiehkuroita, kietoutuen tukevin kiertein puitten ympäri latvaan saakka, kuten suunnattomat jättiläiskäärmeet. Rehevimpäin kukka- ja lehtiverhojen peittäminä nämä sitten ylhäällä punoutuvat puitten latvuksiin, niin ettei ainoakaan auringonsäde pääse läpi tunkeutumaan, päästäen sitten korkeimmista oksista päänsä maata kohti häilymään — näiden loiskasvien ilmajuuret tosiaan muistuttavat lukemattomia heiluvia köydenpäitä — ja näitten päästä riippuu ohuita nyörejä, jotka päättyvät kuin purettuun säietupsuun. Vielä kulkee ristiin rastiin kaikenlaisia muita köynnöskasveja, muodostaen kaikesta mitä sekavimman vyyhden, ja joka oksan haarassa, jokaisella vaakasuoralla oksalla on kaalikuvun suuruisia leviä ja kasveja, joilla on keihäsmäiset lehdet — niitä melkein voisi verrata elefantin korviin — ja kämmekkiä ja muita ihmeellisiä kukkarypäleitä ja hienosti muodostuneita sananjalkoja ylenpalttinen runsaus. Ja kaiken päälliseksi peittää runkoa, haaroja, oksia ja köynnöskasveja taaja sammal kuin vihanta turkki. Missä metsä on taaja ja ehjä kuten tässä, on meidän vielä kuviteltava maan peitteeksi taajan tiheikön fryniumia, amomumia ja vaivaispensaita, mutta missä salama on pirstonnut uljaan puun latvan — ja semmoisia paikkoja on paljon — ja avannut auringonsäteille aukon, tai missä se on tyveen saakka tuhonnut jonkun valtavan puunrungon, tai hirmumyrsky juuriltaan repinyt nurin puita, siellä on taistelu valosta ja ilmasta kiihoittanut kosolta nuoria vesoja korkeutta kohti pyrkimään, sulloutumaan kokoon, musertamaan, tallaamaan ja tukehuttamaan toisiaan, kunnes siitä on tullut yksi ainoa läpitunkematon tiheikkö.
Metsässäkin vallitsee esikoisoikeus, ja siellä vallitsevat kuolema, riutuminen, perinnäiset taudit, vanhuudenheikkous kuten ihmistenkin kesken, ja kaikenlaiset tapaturmat avaavat metsässä tilaa, poistavat heikompia, jotka eivät sovi asemaansa, aivan samoin kuin ihmisyhteiskunnassakin. Kuvitelkaamme valtavaa päällikköä, joka hallitsee jättiläispuiden joukossa päätään muita korkeampana, kuten ainakin ylimielinen poika. Ylpeytensä kautta se vetää puoleensa taivaan ukkoset, pirstoutuu tyveään myöten, sortuu nurin ja pudotessaan silpoo puolenkymmentä muuta puuta. Siinä syy, miksi näemme niin paljon pahkoja, mukuroita ja epämuotoisia runkoja. Usein puut taas ovat eläneet kauemmin kuin köynnöskasvit, jotka olivat melkein kuristaneet ne, ja aina rungon oksikkoon saakka näkee syviä jälkiä niiden voimallisesta syleilystä. Toiset ovat liian kiihkeän kilpailun johdosta terveytensä menettäneet ja kesken kehitystään kuihtuneet. Toiset ovat kasvaneet vääriksi suurien päälle kaatuneiden runkojen vaikutuksesta. Toiset ovat riutuneet sen vuoksi, että myrskyt ovat niistä oksat karsineet. Toisia ovat jyrsijät kalunneet tai elefantit turmelleet kyhniessään niihin kylkeään, ja kaikenlaiset muurahaiset ovat aikaansaaneet suurta vahinkoa. Toisia taas ovat linnut nokkineet, niin että niihin on syntynyt suuria, kuminokareita hikoilevia haavoja, ja varsin usein ovat metsässä harhailevat alkuasukkaatkin, pitkät ja lyhyet, puita vioittaneet kirveittensä, keihäittensä ja puukkojensa terää koetellessaan.
Saadaksemme täydellisen käsityksen tästä tylystä metsästä, tulee meidän vielä muistaa, että maa on täynnään lahoavista oksista, lehdistä ja risuista muodostunutta puolivalmista ruokamultaa, että aina vähän matkan päässä lojuu kumoon kaatunut jättiläispuu kuin höyryävä lantakasa mätänevine kasviosineen, nukkuneine hyönteispolvineen ja muurahaispesineen, kaikki tämä puoleksi liaanien peittämänä ja täynnään äsken orastaneita versoja, pitkäveteisiä okaisia pensaita ja monen sylen mittaisia ruokoja. Aina jonkun kilometrin kuluttua on tiellä liejuisia jokia, unteloita puroja ja matalia lätäköitä, joiden pinta on vihantanaan limaskaa, ulpukkain ja liljain lehtiä sekä lihavaa viheliäistä vaahtoa miljoonine alempine elimistöineen. Ja tässä aavassa metsässä vihdoin asuu 20—90 kilometrin päässä toisistaan lukemattomia heimotähteitä, jotka elävät keskenään ainaisessa sodassa ja kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä suinkin metsäläisen nero voi keksiä, koettavat puolustaa kotejaan ja raivauksiaan.