Aarniometsän, johon ihmiskäsi ei ole koskaan koskenut, on helppo ensi katseella erottaa semmoisista metsäseuduista, jotka ovat joskus olleet ihmisen tyyssijoina. Puut ovat vahvemmat ja suoremmat, niiden alusta avoimempaa, maa kovempaa, jonka vuoksi vaeltavat kääpiöheimot enimmäkseen asustavatkin semmoisissa paikoissa. Kun ruohot ja pensaat on raivattu pois, niin on siinä viileä, ilmava metsätemppeli, joka on mitä viihdykkäin tyyssija. Sitten on semmoisia seutuja, joissa kaikki entisen viljelyksen merkit ovat jo miespolvia olleet umpeen kasvaneina. Jotkut puut, varsinkin semmoiset, jotka muodostavat pehmeätä puuainetta, ovat ehkä jo kasvaneet vanhain patriarkkain suuruisiksi, mutta muutoin on tässä alusmetsä niin taaja, että sen läpi vain suunnattoman työn hinnalla voi tunkeutua. Palmut ovat hyvin yleisiä tämmöisillä alueilla. Tämän jälkeen on mainittava varsinainen nuori metsä, joka on vasta muutaman vuoden vanha. Sen varjoisaan sisustaan on mahdoton tunkeutua muulla tavalla kuin hakkaamalla sen läpi tunneli. Kasvullisuus on niin taajaa ja takkuista, että luulisi sen kannattavan kävellä. Seassa on vankkoja nuoria puita; ja ne ne kannattavat köynnöskasveja. Varsinkin jokivarressa, jossa kylät enimmäkseen ovat, oli metsä useimmin tämänkaltaista.

Ne raivaukset, jotka vuoden kuluessa oli hylätty, käsittivät mitä ihmeellisimmän kasvielämän, jonka uhkuva rehevyys ja suunnaton lajirikkaus olivat kerrassaan hämmästyttävät. Majain hiiltyneet paalut tarjosivat köynnöskasveille tukea ja eloisilla vihannilla lehdillään ne pian verhosivat hävityksen kauhistuksen. Köynnökset olivat muodostaneet varjoisia holvikäytäviä ja sitten kietoutuneet niitä kannattavien patsaitten ympäri niin taajoihin kierteihin, että lopulta oli mahdoton käsittää, mikä se oli joka piti näitä taipuisia köynnöksiä ilmassa. Toisin paikoin oli muodostunut korkeita kaksoistorneja, jotka muistuttivat jonkin vanhan linnan raunioita, ja kaikki tämä loisti purppuranpunaisten ja valkoisten kukkien hohteessa. Aarniometsän iäkkäiden jättiläisten hopeanhohtoiset rungot, jotka kirves jo aikoja takaperin oli kaatanut, olivat valtavine, kyhmyisine, leveälle levinneine käsivarsineen ja oksineen verhoutuneet satakertaiseen köynnösvaippaan, kunnes olivat kuin vihantia pilviä, jotka äkillisten tuulahdusten vaikutuksesta viuhtoivat lukemattomilla kärhillään tai häälyivät kuin mahtavat esiriput.

Yksin seistessään tässä ihmeteltävässä metsässä katsoja tunsi kunnioitusta. Ääntä kertasi monenkertainen kaiku kuin tuomiokirkon holvikaarien alla. Siellä oli, päivän paisteettomassa hämärässä, kuin vieraassa maailmassa. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi mielen »Mutta toiset ajatukset täyttivät mielen, kun virran reunalla sen mustuva kalvo kuvasti lähenevää myrskyä. Silloin nämä valtavat puujoukot hämärässä olivat kuin sotarintama odottaessaan taistelua. Myrsky lähestyy vastustamattomana, hävityksen työhön varustettuna, halkokielinen salama nakkelee valkoisia liekkikeihäitään, korkeita pilviröykkiöitä taustanaan. Näitten syvyyksistä sinkoavat vasamat ja kuulemme tuulien joukon ryntäävän hyökkäykseen. Puut, jotka äsken hyökkäystä odottaessaan seisoivat aivan alallaan kuin kankaalle maalatut ja järkähtämättömän tyynesti odottivat hyökkäystä, taivuttavat yht'aikaa latvojaan; ne alkavat horjua ja väännellä itseään, ikäänkuin hurjimman pelon valtaamina. Latvukset huojuvat joka taholle, mutta jäykät rungot pidättävät niitä karkuun pääsemästä ja näitä pitävät syvälle ulottuvat juuret ja vankat tukipylväät pystyssä. Taapäin taivutettuina, niin että odottaisi niiden katkeavan, ne toipuvat ensi hyökkäyksestä, mutta nakkelevat jälleen päälakiaan eteenpäin hurjin ottein, ja nyt myrskyn ja metsän välinen taistelu raivoo ankarimmillaan. Valtavin joukoin pilvet hyökkäävät myrskyn ravistelemien latvain yli, kuuluu pauketta ja ärjynää, tuimaa vinkumista ja masennettua huokailua, johon sekaantuu myrskyvihurien kimakka kiljuna ja lukemattomien puitten voihkina. Metsän ylpeät ruhtinaat riuhtovat rajusti itseään, ikäänkuin vaihtaen valtavia kirveen iskuja, koko ilma pauhaa lehtien kahinasta. Oma rohkeutemme paisuu tätä mahtavaa yhteentörmäystä katsellessamme — berserkkiraivo on tarttuvaa. Sisässämme kunnioitamme myrskyn jymyä ja kaatavaa voimaa ja hetken jo tekee mieli tervehtiä sitä voittajana, mutta suljetuin rivein, liehuvin hiuksin, metsän sotilaat lannistamattomin voimin kohoovat pystyyn johtajansa kera, ja vaikka alusmetsä pelokkaana värisee, niin alamme luulla voiton kallistuvan niiden puolelle, jos ne vain ovat riittävän kestäviä. Salamat risteilevät häikäisevän loistavina ja näyttävät tuhoavaa voimaansa, ukkonen jyrisee huumaavin räjäyksin, jotka suunnattomalla rytinällä kaikuvat metsän syvyydessä, mustia pilviä vierii ylitsemme pimittäen avaruuden… Seisomme myrskyn raivon ja metsän kuninkaallisen voiman huumaamina — ja nyt syöksyy maahan troopillinen rankkasade, joka lyhyessä ajassa sammuttaa luonnonvoimain tulikuuman raivon ja viihdyttää rauhaan metsän jalon vihan.»

Aruwimin rannoilla saa erinomaisen yleiskuvan troopillisesta kasvullisuudesta. Hiljakkoin hylätyillä raivauksilla näkee paitsi kasvullisuuden taajuutta toisin paikoin mitä uhkuvinta kukkaskauneuttakin. Niistä kohoo siellä täällä yksinäisiä puita paksuine loistavine lehtineen ja veripunaisine kukkasineen, allaan läpipääsemätön tiheikkö matelevia palkokasveja ja muita pensaita. Amomum loistaa lumivalkoisine punareunaisine kukkamaljoineen; villi viiniköynnös heloittaa vaaleassa purppuravärissään, jakolehtinen köynnöskasvi, joka tällä hetkellä sattuu olemaan vailla kukkasia, on kauttaaltaan tumman ruskea. Pippuripensas punaisine tuppineen tai villi mango kiinnittävät puoleensa huomiota lukemattomilla kukkasillaan, jotka ovat kuin helmiä. Taikka huokuu akasia huumaavaa tuoksuaan lumivalkoisista kukkaumpuistaan tai mimoosa keltaisista kukkasistaan. Sananjaloilla, miekkaruohon esiinpistävillä lehdillä, nuorilla öljypalmuilla, frynioitten leveillä hyödyllisillä lehdillä, kaikilla on oma vihanta vivahduksensa. Hento viikunapuu hopeanhohtavine runkoineen ja laajoine oksineen pujottelee lehtiään tuntokasvin ja rottinkipalmun hentojen pikkulehtien joukkoon. Sen alla rehoittaa kosolta nokkosia ja muita niiden tapaisia kasveja, jotka lehtineen muodostavat yhtenäisen, samalla sekä omituisen että ihastuttavan kasvirehevyyden. Ehkäpä sattuu tämän sekavan, takkuisen kasvisekoituksen, tämän läpitunkemattoman lehti- ja kauneusvuoren alustana olemaan maassa makaava laho puu, jonka pintaa peittää musta home, lukematon joukko sienimäisiä loisia, ohut multakerros, jonka joka raossa tai kuopassa on kaikenlaisia ahnaita hyönteisiä, mitättömästä termiitistä aina mustaan satajalkaiseen tai mammuttikovakuoriaiseen saakka.

Vähän kauempana näemme aivan toista. Lukemattomat jättiläispuut rantaäyrästä kohti tunkeutuen ovat pakottaneet toisia kasvamaan vaakasuoraan ulospäin, jopa 15 metriä yli virran kalvon. Sata kanoottia sai niitten alla suojaa päivän polttavilta säteiltä. Puu on keltaista ja kovaa kuin rauta, vähintäin parikymmentä amerikkalaista kirvestä tarvittaisiin moisen puun kaatamiseen. Hedelmät kasvavat rypäleissä, jotka ennen kypsymistään ovat ruskeanpunaisia, mutta sitten näyttävät ihanimmilta damaskoluumuilta. Nämä puut ovat mustien ampiaisien mielipaikkoja, ne kiinnittävät niiden oksiin riippuvat pesänsä, toinen toisensa yläpuolelle. »Me huolellisesti väistimme semmoisia puita, mutta jollei läheisyydessä ollut ampiaispesiä, niin saattoi niiden alla hyvässä rauhassa tutkia metsää. Lukemattomien harmahtavien pylväitten vieressä näkyi ensinnäkin tuhansittain alasriippuvia hienoja rihmoja ja mutkailevia juonia, silmukoita, kiehkuroita, yhteen takkuuntuneita lenkkejä ja leveitä harmaita huiveja, kaikki hurjimmassa sekamelskassa tummimpain viheriäisten värivivahdusten kanssa. Ei muuta valoa kuin leveitten, kosteitten lehtien heijastamia eksyneitä auringonpilkistyksiä tai muuta epämääräistä taikamaista kumotusta, joka alinomaa vaihtelee ja häälyy, toisten kohtain taas piillessä syvässä pimeydessä, jota harmaat puunrungot leveinä vöinä, loiskasvien hopeiset varret ja viiniköynnösten kirjavat koristemuodot katkovat. Kokonaisuutta sevätessään katse kiintyy yksityisiin purppuranpirskeihin, joita fryniummarjain punasinervät nokareet tai amomum-hedelmäin punaiset kimput muodostavat tummanruskeitten lehtien ripsikehyksissä. Hienomuotoisten sananjalkain löyhän tukon joukosta ylentää herkkutatti valkoista hattuaan, lumivalkoiset sienet istuvat kiinni kaatuneen puun syvissä halkeamissa; kämmekkäin vaaleanviheriäiset lehdet kilpailevat katseen suosiosta ja 'elefantin korvan' harmaanviheriä pinta, sammalpatjat, puitten turvonneet, pihkapisaroita kihoavat pahkat, joiden ympärillä kiehuu muurahaisia, tai laajat alat huiskivia kaisloja, mutkailevia ja itseään kietovia liaaneja ja varsinkin suuret käärmemäiset kiertoköynnökset, jotka puikkelehtivat sisään ja ulos pimeitten varjokäytäväin salasopissa ja siellä täällä syöksyvät esiin iloisina ja kuin riemusta huutaen ahdistuksesta päästyään ja saadessaan nyt tarttua uusiin oksiin, missä väljin mutkin väännellen itseään, missä pieninä silmukoita muodostellen, jatkaakseen täten loppumatonta kulkuaan kauas näköpiiristä.»

Missä on kosteutta ja auringonvaloa, siellä öljypalmu viihtyy, rafiapalmu taas ruohoisten rämeitten ja löyhkävien allikoitten partailla; ruokopalmu tarvitsee tuekseen taajaa nuorta metsää, auringonviuhkapalmu suosii kuivia paikkoja, samoin kuin okapalmukin. Suurilehtisillä puilla näyttää yleensä olevan pehmeämpi puuaine, pienilehtisillä kovempi. Rubiaceae heimon puut ovat pehmeitä, mutta kestäviä halkeamista vastaan, jonka vuoksi niitä käytetään mitä moninaisimpiin tarpeihin. On useita lajeja, joita yhteisellä nimityksellä sanotaan pumpulipuiksi; ne on helppo tuntea tukijuuristaan, suunnattomasta pituudestaan, hopeanharmaasta kuoresta, runkojen pistävistä okaista, valkoisista kukkatertuista ja harmaanviheriäisistä lehdistä. Sitten on Afrikan luja teakkipuu, Afrikan mahonki, kampeshipuu, greenheartpuu (eräänlainen laakeri), guaiakpuu, kulumaton rautapuu (Sideroxylon), keltapuu, joka kasvaa jokien rannoilla ja on paljon kovempaa kuin tammi, löyhkäpuu, ebenpuu, kopaalipuu sileine kiiltävine lehtineen, puun tapainen metsämango, pienilehtinen metsäoranssi, metsäviikunapuu hopeankarvaisine runkoineen, voipuu, monet akaasialajit, komea »mpofu» ja tuhansia metsähedelmäpuita, joista suurin osa oli Stanleylle tuntemattomia. Jotta said oikean käsityksen troopillisesta metsästä täytyy ajatella, että kaikki nämä lajit ovat sikin sokin sekaantuneet ja toinen toiseensa kiinni köytetyt miljoonein köynnöksin ja valtavin kiertoliaanein, niin että ne muodostavat selittämättömäksi takkuuntuneen vyyhden, joka kerrassaan pidättää auringon valon. Vain joku häälyvä yksinäinen säde toisin paikoin meille muistuttaa säteilevää taivaankappaletta, joka päämme päällä rataansa vaeltaa.

Vaikka retkikunta vietti metsässä niin kauan aikaa, ei se kuitenkaan kaatuvain puitten eikä putoavain oksain vuoksi menettänyt ainoatakaan miestä. Tämä on sitä omituisempaa, kun puita kaatui sekä heti etujoukon edessä, että silmänräpäys sen jälkeen, kuin takajoukko oli ohi kulkenut. »Sivuillamme kahden puolen ja leiriemme äärillä niitä kaatuili päivällä ja yöllä. Kerran iso laho puu kaatui aivan veneenperän takana, niin että aalto kohotti sen korkealle ja kaikki miehet lensivät paikoiltaan.»

Aarniometsä ei suinkaan ollut riistaeläimiä vailla. Siellä oli elefantteja, puhveleita, metsäkarhuja, kaniineja, gaselleja, simpansseja, genettejä, villikissoja, sebroja, faaraorottia ja isoja jyrsijöitä. Ilmassa lenteli ristiin rastiin lintuja ja lepakoita, joki oli täynnään kaloja ja simpukoita, ja joskus näki krokotiilin ja virtahevon. Mutta kun aarniometsän kaikki heimot olivat häijyimpiä, mitä Afrikassa tapaa, oli riistaeläinten metsästäminen mahdotonta. Retkikunnan reitin varressa niitä taas harvoin näkyi, se piti siksi suurta melua kulkiessaan. Joskus tavattiin elefantteja, mutta metsä oli niin taaja, että niitä oli mahdoton seurata, jos ne olivat kymmenisen metriäkään edellä. Linnut taas mekastivat alituisestikin kulkijain pään päällä, mutta retkikunnan vaeltaessa pohjakerroksessa olivat ne kuin viisitoistakerroksisen talon katolla. Ne olivat aivan näkymättömissä, vaikka niiden vihellyksiä, räkätyksiä ja liverryksiä kuului alinomaa. Niitä oli papukaijoja, ibis lintuja, käkiä, laulupapukaijoja, hunajalintuja, tornipääskyjä, peippoja, lepinkäisiä, yökehrääjiä, harjalintuja, pöllöjä, helmikanoja, mustia rastaita, kankurilintuja, kuningaskalastajia, kaakkoja, kalasääskiä, haarahaukkoja, västäräkkiä, närhiä ja kyyhkysiä ja paljon muita, joita Stanley ei tuntenut, sekä miljoonittain monenlaisia lepakoita. Apinoita oli toistakymmentä eri lajia, mutta niitä oli vaikea nähdä, sillä ne livistivät pakoon aikoja ennen kuin retkikunta paikalle saapui. Matelijoita tavattiin paljon. Iturissa oli kosolta erikokoisia vesikäärmeitä. Tuon tuostakin käärmeitä putoili veneitten viereen, ohuita viheriäisiä piiskakäärmeitä ja kamalan suuria lyijynkarvaisia, toisia viheriän, keltaisen ja mustankirjavia parin metrin mittaisia käärmeitä. Nähtiin python käärmeitä, kyitä, sarvikäärmeitä ja isohampaallisia käärmeitä ja leiriä tehtäessä usein tapettiin pieniä metsäkäärmeitä.

»En ole milloinkaan nähnyt niin suunnattoman paljon ja niin monenlaisia hyönteisiä kuin matkoillani tässä metsässä… En muista montakaan semmoista hetkeä, etten olisi niitä sadatellut. Kaikki nämä isot ja pienet mehiläiset, ampiaiset, koiperhot, kärpäset, tsettset, paarmat, sääsket ja perhoset päivällä, yöllä kovakuoriaisjättiläiset, jotka kynttilän telttaan houkuttelemina lentelevät pimeässä edestakaisin, hyökkäävät raivoisina telttavaatetta vastaan, poukkuvat kiivaudessaan takaisin, alati suristen, ja lopulta suunniltaan vihastuneina hyökkäävät kirjani tai minun itseni kimppuun, ikäänkuin niillä olisi jotain syytä minulle kostaa. Ja entä muurahaislaumat, jotka marssivat lautaselleni, hukuttivat itsensä vetiseen liemiruokaani, kömpivät banaanieni yli; sirkat, jotka loikkivat kuin hornan henget tarttuakseen kiinni tukkaani tai otsaani; kitisevät sikaadit, jotka saivat ihmisen aivan mielettömäksi… Kaikkein kiusallisimmat olivat pienet, tuskin sääskiä suuremmat mehiläiset; tutustuimme neljään lajiin, jotka kaikki kuuluivat sukuun Mellipona. Oli mahdoton lukea, kirjoittaa tai syödä, ellei vieressä alati ollut passaria niitä pois karkoittamassa. Mieluimmin ne hyökkäsivät silmiin, mutta suosivat sieraimia ja korviakin, palaten niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tapettuina ne haisivat karvaalta mantelilta. Kovakuoriaisten koko vaihteli seitsemän sentin mittaisista hirviöistä pieniin itikoihin, jotka helposti saattoivat kulkea neulansilmän läpi. Isonnuslasilla näki, että viimemainitut olivat sangen hyvin varustetut ihmiskuntaa kiusatakseen. Ne kaivautuivat ihon sisään eikä niitä voinut paljain silmin nähdä, vasta kun kädellä siveli paikkaa, tuntui kuin neulan pistos. Alkuasukkaitten majoissa asusti kolme lajia, yksi, joka kaivautui ruumiiseen, toinen, joka kaivautui kattoparruihin ja pudotteli liemilautaseen hienoa pötyä, ja kolmas, joka kaahi katon kuivissa lehdissä ja sai pelkäämään, että lähellä oli käärmeitä. Sitä paitsi oli vielä neljäs laji, joka kovakuoriaisten kesken oli kuin kiljuva jalopeura; sen vuoksi oli mahdotonta pitää kynttilässä valkeata ja rauhassa lukea kirjaa. Pienemmistä kiusankappaleista on vielä mainittava hiekkatäi, joka muni muniansa varsinkin varpaitten kynsien alle ja muihinkin ruumiin kohtiin, niin että mies saattoi olla kuin vaeltava haava, ellei hän joka ilta tutkinut varpaitaan ja ihoaan ja poistanut itikoita, ennenkuin ne pääsivät suurempaa vahinkoa tekemään. Pienet ja suuret punkit rosvosivat mitä kavalimmalla tavalla sitä vähää verta, joka retkikunnan suonissa vielä kierti. Ampiaiset pistivät niin tuimasti, että pistetty sai kuumeen, ja heikkoja pistoksiin kuolikin. Villit hunajamehiläiset eräänä päivänä kävivät kahden kanootin kimppuun ja panivat niiden miehet niin ahtaalle, että täytyi lähettää suuri joukko heitä pelastamaan. Puista putoilevat tiikeritoukat jättivät ihon huokoisiin pistäviä karvojaan, jotka synnyttivät niin tuimia tuskia, että ihmiset olivat järkensä menettää, öisin hyökkäsivät punamuurahaiset leirin kimppuun ja veivät retkikunnalta unen, ja kun ne taipaleella tekivät hyökkäyksensä, niin tuli joukolle niin kova kiire, kuin olisi kokonainen kääpiöarmeija miehiä takaa ajanut. Trumpettipuissa asustavat mustat muurahaiset pudottelivat itseänsä retkikunnan päälle sen alitse marssiessa ja antoivat sen tuntea helvetin esimakua. Ja oli vielä paljon pienempiä muurahaisia, joita ryömi joka ruokapalalla, ja niitä täytyi syödessä erikoisesti varoa, etteivät ne päässeet vatsan limakalvoihin reikiä syömään ja sitä rakkoihin puremaan. Näistä oli kaikkein suurin vastus, sillä joka holvissa, joka pensaitten läpi leikattiin, ne tuhansittain kävivät tienraivaajain kimppuun ja purivat, pistivät näitä siihen määrään, että heidän ihonsa oli täynnään rakkoja, ikäänkuin olisivat nokkoset heitä polttaneet. Sitä paitsi oli jokaisessa raivauksessa suuret sääskipilvet, »nuo vanhat ystävämme», ja ne olivat kaikista vaarallisimmat, vaikkei Stanleylla ollut aavistustakaan, että hänen oli niitä kiittäminen alituiseen uudistuvista kuumekohtauksistaan. Emin pasha sitä vastoin oli huomannut, että sääskiharso oli hyvä suoja kuumetta vastaan, vaikk'ei hänelläkään ollut näiden asiain yhteydestä sen selvempää käsitystä.

Aarniometsän asukkaat olivat hyvinkin samanlaisia sekä ruumiinrakennukseltaan että tavoiltaan kuin Kongon laakson ja kuin pohjoisessa asuvat mambuttu ja njamnjam kansat, jotka Petherickin, Schweinfurtin ja Junkerin matkain kautta tulivat tunnetuiksi. Ihonväri vain oli vaaleampi ja rakennustapa erilainen. Kääpiökansa, vaikka samanlaista kuin Schweinfurtin akat, eli kuitenkin täällä luontaisessa ympäristössään, aarniometsässä, jossa se muutteli leirejään, sen mukaan kuin riistan saanti vaati. Wambuttien mitta oli 90 sm — 1,4 m, täysikasvuisen miehen paino noin 40 kiloa. Leirinsä he rakensivat maata viljelevien neekeriheimojen kylien ympärille, noin viiden kilometrin päähän niistä. Suuren raivauksen ympärillä voi olla kahdeksan, kymmenen, kaksitoistakin pikkumiesten kylää, joissa yhteensä voi asua 2000—2500 sielua. Keihäillään, pienillä jousillaan ja nuolillaan, joiden kärjet ovat vahvalla myrkkykerroksella sivellyt, he tappavat elefantteja, puhveieita ja antilooppeja. He kaivavat kuoppia, peittävät ne taitavasti risuilla ja lehdillä ja näiden päälle siroittavat multaa, etteivät metsän eläimet huomaa väijyvää vaaraa. Babiaaneja, simpansseja ja muita apinoita he pyydystävät majan kaltaisilla loukuilla, sibetkissoja, haisueläimiä, faaraorottia ja jyrsijöitä pauloilla. Lintuja he pyytävät höyhenien vuoksi. Vielä he kokoovat hunajaa ja valmistavat myrkkyä. Näitä tavaroita he sitten myyvät kylien isoille asukkaille, saaden heiltä hinnaksi plantaaneja, bataatteja, tupakkaa, keihäitä, veitsiä ja nuolia. Kun riista alkaa vähentyä, muuttavat kääpiöt leirinsä toiseen paikkaan.