V. 1882 hän tunkeutui sotaisten masaitten maahan, jossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä käynyt Kilimandsharoa kauempana. Masaitten vihamielisyys teki matkan sangen vaikeaksi, mutta erinomaisen neuvokkaisuutensa ja urheutensa kautta Thomson suoriutui vaikeuksista menettämättä väkeä. Kilimandsharon pohjoispuolitse hän kulki Kenia vuorelle ja sen takana olevalle Baringo järvelle ja saapui sieltä joulukuussa 1883 Viktoria Njansalle. Viktoria Njansalta hän poikkesi mahtavalle vanhalle tulivuorelle Elgonille, joka järven pohjoispuolella kohottaa lakeaan yli lumirajan. Thomson oli ensimmäinen, joka kävi tällä vuorella, löytäen sieltä ihmeellisiä luolia, jotka näyttävät syntyneen jonkun muinaismeren aikoinaan aalloillaan huuhdellessa ja jäytäessä tämän vuoriston kupeita. Seudun asukkaat ovat kautta aikain käyttäneet niitä asuntoinaan. Paluumatkalla Thomson uudelleen poikkesi Baringo järvellä ja Eurooppaan palattuaan julkaisi matkakertomuksen, joka on Afrikan kirjallisuuden parhaita.
Thomson, joka oli geologi, matkusti myöhemmin Nigeriassa, Marokossa ja Etelä-Afrikassa. Huolimatta rohkeudestaan ja niistä vaarallisista maista, joiden kautta hän kulki, ei hän ollut syypää ainoankaan alkuasukkaan kuolemaan.
Nämä seudut edelleenkin houkuttelivat tutkijoita vaihtelevan maanlaatunsa, korkeitten vuoristojensa, suurien järviensä, maanvajoamisen kautta syntyneiden syvien hautasyvänteittensä ynnä myös asukkaittensa ja elimellisen elämänsä muitten ilmiöitten tautta.
Meyer Kilimandsharolla.
Kilimandsharon tutki tarkemmin Hans Meyer kuluneen vuosisadan molempina viimeisinä vuosikymmeninä. Hän nousi muun muassa sen korkeimmalle kukkulalle, joka on vanha tulivuoren keila. Ensimmäistä vaikutusta, minkä tämä mahtava vuori teki, hän kuvaa seuraavin kaunopuheliain sanoin: »Silmä oli päiväkausia harhaillut arojen ja ruohomaitten aavoilla, harmaanruskeilla tasangoilla, turhaan etsien taivaanrannalta toivotun vuoren ulkopiirrettä, se oli väsynyt ainaiseen yksitoikkoisuuteen. Erään maanaallon harjalta avautui silloin odottamatta ihmeteltävä panoraama. Edessämme lepäsi muutaman penikulman päässä vaalea, hohtava Dshipe järvi ja sen takana kohosivat Ugueno vuorten tummat rosoiset seinämät aina harmaihin laakapilviin saakka, ja oikealla näkyi keskialalla metsien tumma vyöhyt Lumi joen ja Tawetan laaksosta. Näiden metsien takana aro verkalleen kohosi ja autereisessa etäisyydessä sulautui mahtavan vuoriston tyveksi, joka kannatti arotasangosta 6000 metrin jättiläiskorkeuteen oikopäätä kumpuvaa Kilimandsharoa. Jotenkin selvään erotti sen leveän pilvikerroksen alta, joka piiritti vuoren keskiosaa, Dshagga maisemain metsäiset kunnaat, ja pilvien yläpuolelta, taivaan sinen sisästä, säteili ihmeellisen ylevä, häikäisevän valkoinen vuoren haahmo, ikäänkuin ilmestys toisesta maailmasta. Se oli Kibo, Kilimandsharon pääkukkula. Sen pienempi kaksoisveli, Mawensi, lymysi korkealle pullistuneen valkoisen kukkulapilven takana, ainoastaan koillinen rinne esiintyi pilvien alta laajakaarisena, kerrassaan rakennuksellisen säännöllisenä ääriviivana. Mitä vastakohtia tähän kuvaan sopusuhtaisesti sulautuikaan! Täällä alhaalla päiväntasaajan hehku ja troopillinen elämä, vieressämme alaston neekeri ja edessämme Tewaba metsän reunalla palmulehtoja. Tuolla ylhäällä napain hyinen ilma, mahtavan alppivuoriston kirkastettu rauha, ikuinen lumi sammuneitten tulivuorien päällä.»
Meyer tutki Kibon paria kilometriä leveän, aivan sammuneen kraaterin, sen jääpanssarin ja suuret jäävirrat, jotka länsirinteellä ulottuvat 4000 metrin korkeustasolle, mutta jotka ennen, arvatenkin jääkaudella, ovat ulottuneet vielä monta sataa metriä alemmaksikin.
Keniaa eli Kiliniagaa tutkivat v. 1888 unkarilainen kreivi Teleki ja itävaltalainen v. Höhnel, sekä 1890-luvulla englantilaiset Gregory ja Mackinder. Kenia on tosin 400 metriä matalampi Kilimandsharoa, mutta paljon laajempi. Sen kraateri on särkynyt ja rapautunut, mutta yhä vielä selvään huomattava ja jäätä täynnään. Kenialla on paljon pieniä, jään kovertamia alppijärviä, entisten jäävirtain kuljettamia paasia, moreeneja ja jäävirtain pyöristämiä kallioita. Nykyisin on Kenialla 15 glasieeria, jotka ulottuvat 5000 metrin korkeustasolle, mutta ennen on sen jääpeite ollut paljon mahtavampi.
Teleki ja Höhnel.
Teleki ja v. Höhnel retkeilivät Kenialta pohjoista kohti ja löysivät maaliskuussa 1888 suuren Rudolf eli Basso Narok järven, jonka olemassaolosta oli kuultu huhuja. Tämän hieman suolaisen, autioiden erämaiden ympäröimän järven eteläpäässä kohoo Lubburua niminen toimiva tulivuori, jonka 630 m korkean keilan päästä nousi sinikellertävää savua. Viimeinen purkaus näytti tapahtuneen parikymmentä vuotta takaperin ja seutu oli vielä ohuelta tuhkan peitossa. Donaldson Smithin käydessä paikalla seitsemää vuotta myöhemmin vuori syyti ilmaan paksuja savupatsaita ja yöllä näkyi hehkuva kajastus, mutta Cavendishin käydessä siellä pari vuotta tämän jälkeen Telekin tulivuori oli kokonaan kadonnut, hajalle räjähtänyt ja sen paikalla oli lakea laavatasanko. Jonkun verran etelämmäksi oli puhjennut uusi tulivuori, joka silloin vielä oli tuskin 50 metrin korkuinen. Samoilta seuduilta Cavendish löysi kuuman liejujärven ja toisen, noin 500 m korkean, aivan nuoren toimivan tulivuoren. Paljon muitakin tuliperäisiä ilmiöitä ovat eri tutkijat tavanneet Itä-Afrikan suuren vajontahaudan seuduilla, mikä vajontahauta ulottuu Kilimandsharon ohi etelää kohti, niin että Njassa järveä vielä voidaan pitää sen jatkona. Viisikymmentä kilometriä Rudolf-järvestä etelään Cavendish löysi melkoisen Sugota järven, joka siihen saakka oli ollut tuntematon. Vaikka nämä seudut ovatkin erämaanluontoisia, on luonto jokilaaksoissa kuitenkin sangen reheväkin ja vesissä on runsaasti krokotiileja, virtahepoja ja tavattoman, paljon lintuja, metsissä taas elefantteja, toisin paikoin karja miltei joka laaksossa, ja sarvikuonoja, leopardeja ja ruohoisilla mailla puhveleita ja antilooppeja sekä tavattoman runsaasti leijonia. Asukkaissa ilmenee suurta eroavaisuutta eri seuduissa, nämä maat kun ovat varsinaisten neekerien ja hamilaisen rodun sekoitusalueita.
Englantilaisten anastettua Ugandan tehtiin Rudolf-järven seuduille monta muuta matkaa, niin että ne nykyisin ovat verraten hyvin tunnetut. Löytöretkeilijäin ja valtiollisten asiamiesten jälkeen sinne löysivät urheilijat, jotka kulkivat kautta maan ristiin rastiin ja lisäsivät sen tuntemusta, vaikka tuskin niin paljoa, että se olisi korvannut heidän suurta ja hyödytöntä hävitystyötään luonnon vapaudessa eläväin riistalaumain keskuudessa.