Kaikkialla Saksassa tapaamme rinnan nämä molemmat asutusmuodot, yksinäisen talon ja kylän. Luoteis-Saksassa on yksinäinen talo tavallisempi, osassa Alppimaata ja Alppien eteismaata niinikään. Talot voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan, mikä minkin lähteen, niityn tai metsikön reunalla, välillään vain syrjäisiä teitä ja polkuja. Luoteis-Saksan marsheillakin talot kuitenkin ovat enimmäkseen järjestyneet samain valtateitten varrelle, jotka kulkevat pitkin kapean marshimaan reunaa.
Kylissä talot ovat samassa ryhmässä ilman erikoista järjestystä, kukin sen mukaan, miten maat parhaiten vaativat. Kuta enemmän kylä on kehittynyt, kuta suuremmaksi talojen luku kasvanut, sitä epäsäännöllisempi on tavallisesti kylän pohjakaavakin. Näillä ryhelmäkylillä oli kuitenkin keskellään torin tapainen yhteinen kyläpiha (Anger), jossa tavallisesti korkean puuryhmän suojassa kyläoikeutta istuttiin. Tämä kyläpiha on säilynyt varsinkin niissä nuoremmissa kylissä, joita Saksalaiset perustivat Elben itäpuolelle, slaaveilta valtaamiinsa maihin. Näillä uudismailla kylä muutoinkin kehittyi toisella tavalla, säännöllisemmäksi. Talot järjestyivät yhteisen valtatien kahden puolen, niinkuin kadun varrelle. Tämä säännöllisempi kylämuoto on perintöä slaaveilta, joilla se on yleinen. Saksalaiset sen lienevät omistaneet siitä syystä, että he suureksi osaksi anastivat slaavien valmiiksi rakentamia kyliä. Slaavilaisen kylän pohjakaava on jotenkin säännöllinen. Kaikki talot ovat vierekkäin, joko tien varrella niin lähellä toisiaan, että melkein räystäät yhteen ottavat, taikka laajemman yhteisen kyläkedon ympärillä. Slaavien taloilta sen vuoksi piha puuttuu. Epäsäännölliset saksalaiset kylät tekevät vilkkaamman vaikutuksen. Eri osissa maata ne vielä melkoisesti vaihtelevat talojen rakennusmallin, rakennusaineitten ja kattoaineitten mukaan. Toisin paikoin on katto oljista, toisin paikoin paanuista, viheliäisestä, sinisestä tai harmaasta liuskekivestä, vieläpä punaisesta tiilestäkin. Värin käyttäminen lisääntyy sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljemme vakavasta Pohjois-Saksasta iloisempaa Etelä-Saksaa kohti. Vakava on alasaksalainen kylä väriensä puolesta. Mahtavan harmaanruskean katon alla seinäin koruton, ruskeanpunaiseksi, viheliäiseksi tai valkoiseksi maalattu patsaskehä tuskin voi rakennusta elostuttaa. Kirjavampi on jo Keski-Saksassa talo, ruskeaksi tai mustaksi maalatusta kehästä esiintyvät loistaen valkoisiksi maalatut kehäruudut. Vielä vilkkaampaa on rakennusten väritys Etelä-Saksassa, varsinkin Alppien eteismaalla ja Alppivuoristossakin.
Saksalaisella kylällä on vielä eräs vilkastuttava piirre, joka naapurimaissa kokonaan puuttuu, nimittäin talojen vaihteleva koko. Romanisissa maissa maaomaisuus on paljon pienempiin palstoihin jaettu, romanilainen talonpoika ei yleensä ole niin varakas kuin saksalainen, talojen maat ovat vähäiset, rakennukset ja pihat ovat sen mukaan pienet. Slaaveilla taas yksityis-maaomaisuutta ei ole ensinkään, vaan yhä vielä viljellään maita yhteismaina, ikivanhaa tapaa noudattaen, ja ne yhä uudelleen jaetaan perheitten kesken. Slaavilaisissa kylissä ei sen vuoksi toinen talo voi sanottavasti kehittyä toistaan suuremmaksi, vaan kaikki ovat likimain samanlaatuiset. Saksalaisissa kylissä sitä vastoin vaihtelee talojen koko suuresti. Niissä on suuria varakkaita taloja, on vuokrataloja, pieniä taloja, palstatiloja ja mökkejä, ja rakennukset ovat sen mukaan.
Saksalaisen kylän ulkomuotoa kaunistavat vielä melkoisessa määrässä puistotkin, siinäkin suhteessa ne edullisesti eroovat naapurimaitten kylistä. Varsinkin romanilainen vieroo metsää ja on sen jotenkin lopen hävittänyt. Saksalainen talonpoika sitä vastoin on perinyt esi-isäinsä rakkauden metsää kohtaan, ja vaikka hänen on täytynytkin suurimmaksi osaksi raivata metsä pelloksi, niin on hän sitä kuitenkin aina jonkun palstan säilyttänytkin maakappaleellaan. Ainakin on talojen ääreen jätetty milloin lehti- milloin havupuita. Saksalainen kylä sen vuoksi sulavasti mukautuu maisemaansa. Se näyttää maaperästään kasvaneen, koska sen kaikki laitokset ovat maiseman ja asukkaitten luonnon mukaiset ja rakennusaineet ovat kauttaaltaan oman seudun tuotteita. Pohjois-Saksan lakeudella kylä on laajalla alalla, kylän ulkopiirteessä vallitsevat talojen pitkät vaakasuorat harjaviivat. Alasaksalaisten marshien suuret kylät melkein häviävät maisemassa sen lakeudesta huolimatta, siihen määrään ne sulavat luontoon, katot kun ovat oljista ja räystäät ulottuvat melkein maahan saakka. Vuoristoissa taas kylät luikertelevat pitkin kapeita laaksonpohjia, kohoten niiden mukaan korkeammalle, talot ovat monenkertaisia, kattojen ulkoviivat juoksevat levottomina ristiin rastiin, esiintyen mahtavaa vuoristotaustaa vastaan.
Näin olemme seuranneet saksalaisen talon ja kylän kehitystä yksinkertaisesta alusta nykyisiin vaihteleviin muotoihin. Mutta kun nykyaikana astumme saksalaiseen kylään, niin kohtaa meitä jo kaikkialla uusia outojakin muotoja, jotka eivät ole kehityksen synnyttämiä, vaan ovat vieraan vaikutuksen kautta kylään tunkeutuneet. Uusi aika on häiritsevästi puuttunut maaseudun omavaraiseen kehitykseen ja muuttamistaan muuttaa kyläin ulkomuotoa, eikä suinkaan hauskemmaksi. Yhä enemmän näkee kylissä onnistumattomia jäljennöksiä kaupunkilaisista rakennusmalleista, kolkkoja tiiliseiniä ja akkunain ja ovien kehyksiä, joissa on kaikenlaisia kaupunkilaisia tyylejä tapailtu. Kotoinen olkikatto alkaa kadota ja sen sijaan ilmestyy rumaa mustaa tiiltä, taikka vielä rumempaa kattohuopaa. Jos huoneeseen astumme, niin turhaan monessakin talossa etsimme noita kauniita entisiä, kotoista toimeliaisuutta ja taitoa todistavia huonekaluja. Penkit ovat kadonneet, kömpelöitä sohvia on ilmestynyt sijaan, astiahyllyiltä eivät enää loista jykevät tina- ja messinkiastiat, vaan kaikenlainen helppohintainen kaupunkilaisrihkama. Talonpoika on hyljännyt esi-isäinsä taiteen ja on nyt keskellä ruminta murrosaikaa. Vuosisatoja pysyivät kaupunki ja maaseutu toisilleen vieraina, mutta heti kun ensimäinen rautatie rakennettiin, alkoi lähestyminen, ja tämä lähestyminen on ollut aivan liian nopea. Maaseudun kotitaide ei ole voinut pitää puoliaan kaupungin kilpailun rinnalla. Tulvanaan alkoi tehtaitten valmistamaa halpaa rihkamaa virrata maaseuduille, jopa etäisimpiin nurkkakuntiin saakka, lamauttaen ja lakkauttaen vanhan kotiteollisuuden.
Tietysti talonpojalla tätä nykyä on uusia elämänvaatimuksiakin, joita hänen vanha talonsa ei sinään tyydytä. Niitä asettaa sekä terveydenhoito, että ajanmukainen maanviljelystalous. Sitä ei valiteta, että hän rakennusmalliaan muuttaa, vaan sitä, millä tavalla se tapahtuu. Mutta samanlaisen muutoksen alainen on kaupunkienkin rakennusmalli. Sekin on menettänyt vanhan periytyneen, aikain kuluessa kehittyneen itsenäisen ja kotoisen luonteensa ja omaksunut paljon vierasta korua, jota se ei ole voinut sulattaa, eikä taiteellisesti käsitellä, vaan luonut rumia, epätyydyttäviä välimuotoja. Kansallisissa taiteellisissa piireissä on herännyt virtaus, joka yrittää säilyttää maaseuduilla entistä historiallista rakennusmallia, sovelluttaen sitä uuden ajan vaatimuksiin. Saman suunnan harrastajat ovat huomanneet, että heillä on kaupungeissakin paljon tehtävää. Saksan kaupungeissakin löytyy vanha historiallinen pohja, jolle voi edelleen rakentaa.
KANSANTAPOJA.
Uudenaikaisessa sivistysmaassa, jossa vilkas yhdysliike, koneteollisuus, nykyaikaisen elämän yleismaailmallisuus kaikkialla ui ylinnä, ei vieras ensi katsannolla huomaa sitä vanhaa pohjaa, jolla tämä uusi sivistys lepää. Saksassa on kuitenkin olemassa vanha historiallinen pohja, vieläpä tämä pohja on hyvinkin vaihtelevainen. Kauaa ei tarvitsekaan maassa oleskella, ennenkuin se kaikkialla astuu esiin. Paitsi oloissa ja ulkonaisissa muistomerkeissä on sitä myös säilynyt paljon kansan tavoissa. Niissä on monta omituisuutta, jotka juurtuvat hyvin kauas taaksepäin, sekä entiseen historialliseen aikaan, että vielä sen kautta hamaan muinaisuuteenkin. Toiset piirteet ovat jo niin heikontuneet, että ne ovat vain hämäriä kaikuja. Mutta nekin saavat omituisen syvällisen merkityksen ja mielenkiinnon, kun huomaamme niitten johtuvan ikivanhoista tavoista, monenkin nykyisen kisan tai tottumuksen polveutuvan pakanallisista uhrijuhlista ja jumalanpalveluksesta saakka.
Juhlatapoja.
Joulu, pääsiäinen ja helluntai.