Juhlakulkue lähestyy loppuaan. Ratsastavat torvensoittajat ilmaisevat päivän sankarin lähestymistä. Kuuden kimon vetämillä vaunuilla ui kullattu laiva, jossa prinssi Karneval korkean seurueensa kanssa matkaa. Se on saaton loistokohta. Ruhtinaalliseen viittaan puettuna prinssi hymyillen ottaa vastaan alamaistensa onnentoivotukset. Hänen ympärillään somat lapset sirottelevat yleisön keskuuteen kukkia runsauden sarvista; ne ilmottavat kevään lähestymistä. Mutta vielä hänenkin jäljessään seuraa moniaita hullunkurisia ryhmiä, jotka ottavat yleisöstä viimeisetkin naurut. Saaton kahden puolen ovat naamarit kaiken aikaa jaelleet yleisölle painettuja lappuja, joissa on jos minkälaista rattoisuutta. Lasit kilisevät, he juovat kaunottarien maljat, heittävät sormisuukkosia, laulavat, laskevat leikkiä ja vaeltavat edelleen. Yleisö tunkeilee vaunujen ympärillä, repii lappuja, kuka saa, nauraa, ihmettelee, ihailee, mutta ei itsekään jää kokkapuheiden vaihdossa osattomaksi. Tätä menoa kestää sitten muutaman tunnin, kunnes saatto hajoo ja elämöimistä vapaudessa jatkuu pitkin kaupunkia. Nyt tulee kölniläisten hyvä luonto oikein näkyviin, ei kukaan pahastu toisen sukkeluuksia, taloihinkin saa jokainen säädyllinen naamari poiketa ja on tervetullut, jos hänellä on rattoa muillekin jaella eikä hän joudu sananvaihdossa tappiolle.
Vasta päivän lakastuessa päättyy kaduilla elämä, alkaakseen illalla uudelleen lukemattomissa naamiohuveissa. Teattereissa esitetään loistavia juhlanäytäntöjä, joihin saapuu paljon muukalaisiakin. Yksityisetkin seurueet näyttelevät hauskoja kappaleita.
Tiistaina iltapäivällä on kadulla vielä vilkasta elämää. Edellisen päivän naamarit ne yhä kujeitaan jatkavat, toiset ovat hankkineet uuden "munteerauksen". Moni ylhäinenkin henkilö puhkaisee vain kahvisäkin pohjaan reijän, pujottaa siitä päänsä läpi, maalaa naamansa niin monikirjavaksi, ettei paraskaan tuttava häntä tuntisi, ja lähtee sitten kadulle onneaan koettamaan. Mutta tänä päivänä jo pääsevät sillitkin kunniaan, niiden tehtävänä on nyt palauttaa tasapainoon ylensyömisestä ja juomisesta rasittuneet vatsat. Illalla on kuitenkin vielä ravintoloissa vilkasta elämää. Kaikkialla, missä iloiset seurueet viettävät naamiohuvejaan, raikkuu vallaton nauru valaistuille kaduille, kehottaen muitakin seuraan pyrkimään. Vasta kun keskiviikon huomen vaalenee ja uteliaana katselee akkunoista, vasta silloin muistetaan, että ruumis ja henki tarvitsevat lepoa.
Tietysti sekä naamarit että ryhmät vaihtelevat joka vuosi, suosionsa menettäisi vilkkaassa Kölnissä piankin se prinssi Karneval, joka uudelleen tarjoisi edeltäjäinsä keksinnöitä. Kölnin karnevali on maailman kuulu, mutta viime aikoina on siinäkin ulkonainen loisto tunkeutunut etusijalle sukkeluuden kustannuksella. — Monessa muussakin kaupungissa, varsinkin Rheinin laaksossa, vietetään samanlaisia laskiaisjuhlia, vaikka ne eivät olekaan saavuttaneet yhtä suurta mainetta kuin ikivanhan Colonia Agrippinan lystit.
Kevätjuhla.
Vanhimpia juhlia ovat ne juhlat, joissa kansa iloitsee kevään tulosta ja lämmön palaamisesta. Varsinkin menneinä vuosisatoina nämä juhlat olivat yleiset ja ihmeelliset. Montanus kertoo, että vielä hänen aikanaan oli säilynyt eräs perin saksalainen kevätjuhla: "Puolipaaston aikana Pfalzissa ja Schwaabissa vielä vietetään kevään tuloa seuraavalla tavalla. Asukkaat juhlapäivänä lähtevät kaupungistaan tai kylästään jollekin nurmelle. Olkiin pukeutuneet pojat esittävät talvea; talven kuninkaalla on päässään olkinen kruunu ja kädessään puinen miekka. Toiset, kesän joukko, ovat lehviin puetut, ja kesän kuninkaalla on päässään kukkaskruunu, vaatteet sammalesta ja muratista. Ensinnä molemmat joukot laulavat toisilleen etäisyydestä vuorolauluja, sitten ne taistelevat. Talven joukko heittää silppua ja tuhkaa, kesän joukko vihantia lehtiä ja kukkasia. Kesän joukko pääsee taistelussa voitolle. Talvi pakenee ja sitä esittäneet pojat juoksevat puron luo ja heittävät siihen olkivaatteensa, taikka polttavat ne tulessa, jonka ympärillä laulaen ja iloiten tanssitaan. Sitten pidetään kylässä pidot tanssineen."
Monenlaisia muitakin kevätjuhlatapoja oli. Vielä v. 1793 Görlitzissä talvea esittävä olkimies heitettiin jokeen. Kaikissa näissä juhlissa oli yhteisenä piirteenä talvea esittävän olkimiehen tuhoominen tavalla tai toisella.
Vanhin kaikista kevätjuhlista on Vapunpäivän vietto. Vanhan skandinavilaisen jumaluustarun mukaan Wuotan ja Freija Valpurin yönä viettivät häitään. Tähän yöhön sen vuoksi liittyykin paljon taikaluuloja ja vastataikoja, kuten kellojen soittoa, vihkiveden pirskottamista, y.m. Siellä täällä on yhä vielä tapana Vapun yönä koristaa lemmityn akkuna vihannilla lehvillä. Hessissä oli eräässä seudussa kauan voimassa leikillinen tyttöhuutokauppa, jonka arvellaan juurtuvan vanhoista germanilaisista naiskaupoista. Yleiseen ennen vanhaan kuljetettiin metsästä toukopuu, joka laulaen ja iloa pitäen saatettiin kylään, koristettiin nauhoilla ja seppeleillä. Muutamissa seuduissa Schwarzwaldissa lapset vielä tänä päivänä kantavat talosta taloon pientä koristettua puuta, lauluja laulaen, ja Ylä-Elsassissa puetaan pieni tyttönen "toukoruusuksi", joka ikäistensä kanssa laulaen kulkee talosta taloon. Eräässä pienessä kaupungissa Hessissä on säilynyt tapa, että pienet puusepiksi puetut pojat aikuisten saattamina vaeltavat metsään, kaatavat toukopuun ja kuljettavat sen kaupunkiin. Kaupungissa ovat toiset lapset ilolla ja riemulla vastassa ja sitten pannaan toimeen yleinen juhlakulku pitkin katuja. Yleiset ja yksityiset rakennukset koristetaan lehvillä.
Vapun vietto on nykyään yleinen kautta maan, mutta nämä vanhat kansanomaiset tavat ovat yhä enemmän hävinneet, säilyneet vain siellä täällä etäisissä metsäkylissä, taikka muuallakin oppineesta muinaisuuden harrastuksesta. Mutta monessa kömpelössäkin rahvaan tavassa, jota nykyaikainen sivistynyt yleisö tuskin enää suvaitseekaan, on kuitenkin säilynyt ikivanhoja juuria, jotka tutkijalle ovat mieltäkiinnittäviä.
Juhannus.