Viivähtäkäämme vähän kauemmin Rügenissä, tuossa mereen ulkonevassa melkoisessa saaressa, joka luontonsa ja muistojensa vuoksi on niin suosittu käyntipaikka. Rügenin rannat ovat kauneimpia maisemia, mitä Itämeren ääriltä löytyy.
Matalasta rantamerestä kohoo Rügenkin. Etäämpää mereltä katsoen se näyttää kokonaiselta saaristolta, ulapalle kun näkyvät vain kukkulat, mutta ei ensinkään matalia kannaksia, jotka niitä yhdistävät. Saaristo se epäilemättä onkin ollut'. Maattumat ovat aikain kuluessa liittäneet saaret yhteen, jotta on syntynyt yhtenäinen, mutta harvinaisen runsaasti jäsennelty, lahdekas maa. Matalat, myöhemmin muodostuneet kannakset eivät ole sen korkeampia, kuin että Rügen uudelleen hajoisi saaristoksi, jos meren pinta kohoisi viisikään metriä.
Rügen on kauttaaltaan erittäin hedelmällistä. Rehottavat laihot, vehmaat niityt, tuoksuvat lehdot ja rauhaiset pyökkimetsät virittävät vaeltajassa sointuisia mielialoja. Mutta Arkonan ja Stubenkammerin kallioilla, vendien vanhain linnain ja uhripaikkain pohjilla, meren laajan pinnan näkyvissä ne syventyvät semmoiseksi juhlalliseksi tunteeksi, jota suurenmoinen rantamaisema mielessä virittää.
Rügeniäkin kattavat samanlaiset irtaimet, suurien ja pienien paasien sekaiset maalajit, kuin Pohjois-Saksaa yleensä, mutta rannalla astuu monessa kohden näkyviin saaren peruskalliokin, valkoinen liitukivi, ja tämä korkeiksi jyrkänteiksi lohkeilleena muodostaa saaren kuuluimmat maisemat. Semmoinen muodostus on Stubenkammer, saaren koillisin niemi, jota lukemattomat matkailijat läheltä ja kaukaa saapuvat ihailemaan. Jyrkänteet, uljaat pyökkimetsät ja varsinkin meren aava näköala vaikuttavat tällä paikalla voimallisesti katsojan mieleen. "Seisomme tämän ihanan saaren kauneimmalla kohdalla", lausuu eräs saksalainen kirjailija. "Luonto on tähän yhdistänyt kaikki, mikä voi ihmisen rinnassa herättää ylevimmän ihailun tunteita. Yllämme vanhain, mahtavain pyökkien muodostama lehväkatto, jota holvikaariksi yhtyvät oksat kannattavat, edessämme melkein äkkijyrkästi mereen suistuva, 125 metriä korkea liitujyrkänne ja syvällä jalkain alla Itämeren sininen, silmän siintämättömiin leviävä ulappa, aallot, jotka vuosituhansia ovat hyökänneet näitä kallioita vastaan, voimatta niitä sortaa. Korkein mereen pistävä niemeke on Königstuhl (kuninkaantuoli), joka luultavasti sai nimensä jo niinä aikoina, jolloin Tanskan kuningas Waldemar, vendit voitettuaan, asettui Stubenkammerin vendiläiseen linnaan asumaan. Mutta ken lieneekin antanut nimen, kuninkaallinen on täältä näköala yli rannattoman meren, sanomattoman ihana, kun aamulla aikaisin aurinko kohoo itäiselle taivaanrannalle ja ulapalle valuu ihmeellisiä, tummasta violetista leimuavaan tulipunaiseen vaihtelevia värivivahduksia, ennenkuin vielä auringonsäteet ovat meitä kohdanneetkaan. Auringonnousu Stubenkammerissa on ylevimpiä luonnonnautinnoita. Teräväsärmäiset, rotkoiset liitukalliot hohtavat alussa ikäänkuin sula kulta, mutta vaalenevat yhä valkoisemmiksi, kuta korkeammalle kohoo aurinko. Vasta kun sen kirkas valo on rotkojen syvyydestä karkottanut viimeiset varjot, tajuamme täysin tämän revityn kallioseinän mahtavuuden. Kun siellä seisomme ja merelle katselemme, niin olemme samalla tuntevinamme, ikäänkuin tumman pyökkimetsän siimeksestä kohoisivat vanhain jumalten haamut."
Saksalaiset ovat tosiaan tällä saarella, samoin kuin koko Pohjois-Saksassakin, verraten myöhäisen ajan tulokkaita. Pakanalliset vendit hallitsivat Rügenissä, samoinkuin mantereitakin, rakentaen näille kallioille linnojaan ja temppeleitään, tehden täältä sotaretkiä monelle taholle. Tanskalainen kuningas kukisti heidän valtansa ja vasta häneltä saksalaiset saaren anastivat.
Ei siis kumma, että Rügenissä monet tarinat liittyvät noihin entisiin asukkaihin ja heidän pakanallisiin menoihinsa. Vendit itse ovat, toisin kuin mannermaalla muutamissa kohdin, jo ammoin sukupuuttoon kuolleet ja ainoastaan suurimmat, kummallisimmat kulkuripaadet tarinoineen säilyttävät täällä nykyään heidän pelättyä nimeään. Paikannimistä on puolet vendiläisiä, mutta jo viidennellätoista vuosisadalla Rügen oli niin kauttaaltaan saksalaistunut, että ainoastaan ani harvan vanhuksen kerrotaan silloin enää osanneen vendien kieltä.
Rannikko Rügenistä itäänpäin on enimmäkseen lakeata ja autiotakin, mutta länteenpäin siirtyessämme tapaamme piankin, etenkin Holsteinissa ja Slesvigissä, toisenlaisia maisemia. Näemme siellä herttaisia, valoisia, vaikk'ei aivan korkeita kukkulaseutuja, ja näitten välille pistää maan sisälle pitkiä vuonoja, "föhrdejä", joissa aina perukkaan saakka on selvää, syvää vettä. Haffeissa voidaan ainoastaan vaivalla ylläpitää jonkinlaisia väyliä — niiden syvyys vaihtelee 3 ja 5 metrin välillä — mutta näissä vuonoissa on puhtaat väylät suurimmillekin aluksille. Syrjäinen asema vain vaikuttaa, ettei laivaliike niistä hyödy vastaavassa määrässä. Mutta etevimmän sotasatamansa on Saksa sijottanut tänne, Kielin vuonon pohjaan, koska valtakunnan rannoilla ei ole muualla yhtä selvää ja suojaista vettä.
Elben länsipuolella saavumme maisemiin, jotka melkoisesti eroovat edellä kuvatuista. Maa on lakeampaa ja osasta vielä karumpaa. Tapaamme siellä Saksanmaan kaikkein hedelmättömimmät seudut, Lüneburgin melkein alastoman nummen ja Emsin ja Weserin väliset autiot kohosuot eli "moorit". Mutta näitä autioita sisämaita, joita yhteisellä nimellä sanotaan geestiksi, paartaa kapea rantakaistale, joka suureksi osaksi on mereltä vallotettu ja nyt on kaikkein lihavinta niittyä ja viljelysmaata. Näitä viljavia rantamaita sanotaan "marsheiksi". Marshien edustalla on kaistale rantavettä, jota ei kunnolla voi sanoa mereksi eikä maaksi, sillä nousuveden aikana se on veden peittämänä, mutta pakoveden aikana enimmäkseen kuivilla. Tätä vyöhykettä sanotaan "wattimereksi". Sen ulkopuolella vihdoin on pitkä jono saaria, Friisien saaret, jotka alkavat Alankomaista ja juoksevat melkein yhtä suuntaa rannan kanssa aina Jyllannin reunaan saakka.
Tuskin on Europassa toista rantaa, jolla olisi niin draamallinen ja osasta traagillinenkin historia, kuin tällä tuottavalla, mutta vaaranalaisella rannikolla. Vuosisatoja, ehkäpä vuosituhansia on siinä käyty sitkeätä taistelua ihmisen ja meren välillä. Alati väijyvä meri on pyrkinyt myrskyillä ja tulvavuoksilla repimään löyhistä lietekerroksista muodostunutta rantaa, ihminen taas on ponnistanut kaikki voimansa suojellakseen sen satoisia kenttiä ja vallatakseen yhä uusiakin. Vuoroin on meri, vuoroin ihminen ollut voitolla. Kalliilla hinnalla ostettu kokemus näyttää vihdoin opettaneen ihmisen sillä tavalla hallitsemaan luonnonvoimia, että vallotukset ovat taatut, ja että mereltä ehkä vielä voidaan riistää takaisin nekin alueet, mitä se puolen vuosituhatta takaperin anasti ja purki.
Geestin vallottaminen käy hitaammin, mutta varmemmin. Ennen on sekin kasvanut edes metsiä, mutta kun metsät kuluneina vuosisatoina hävitettiin polttopuiksi ja laiva-aineiksi, niin pääsivät Pohjameren ankarat tuulet puhaltamaan pois mullan ja kaivamaan hiekat esille, eikä ole sen koommin uutta metsää kohonnut. Mutta järjestelmällisellä työllä aiotaan geestimaatkin uudelleen metsittää ja saattaa viljelykseen.