Suurin yhtenäinen alue näistä geestimaista on Lüneburgin nummi, joka käsittää enimmän osan Elben ja Weserin välisestä maasta.
Lüneburgin nummi.
Saksalainen lauseparsi sanoo, että kun Luoja valmista työtään katseli ja näki kaikki hyväksi, niin sattui hänen peukalonsa sillä haavaa olemaan Lüneburgin nummen päällä, eikä hän sen vuoksi huomannutkaan, miten paljaaksi tämä seutu oli jäänyt. Kasku ei kuitenkaan voi olla hyvinkään vanha, sillä ei ole aivan pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin tällä 10,000 neliökilometrin laajuisella autiomaalla kasvoi komeat tammimetsät. Kun tammikot hakattiin pois laivaksiksi ja Pohjanmeren tuimat puhurit pääsivät esteettä temmeltämään tällä ylävällä maalla, niin entis'aikain kuluessa karttunut makumulta puhalsi pois ja jäljelle jäi nykyinen alaston hiekkanummi. Silmän siintämättömiin leviää loivin aalloin kohoileva kanerva-aavikko, jota ainoastaan valtatiet istutettuine koivukujineen siellä täällä katkaisevat. Toisin paikoin ei menesty edes kanerva, vaan matalat nälkäruohot, jäkälät ja sammal ovat maakamaran ainoa köyhä peite.
Kilven tavoin kumpuaa nummi Elben matalilta rannoilta. Toisin paikoin se hyvin jyrkästi eroo hedelmällisistä ympäristöistään, toisin paikoin on lomassa kaistale välimaata, jossa maisema asteettain muuttuu. Jos kuumana kesäpäivänä satumme nummelle, niin saamme kulkea penikulmittain polttavia maanteitä tapaamatta ainoatakaan kunnollista vesipaikkaa tai ihmisasuntoa. Ilma väreilee kuumuuttaan, etäällä taivaanrannalla auteret yhtyvät väikkyviksi kuviksi. Suotta etsii vaeltaja juoksevaa puroa, raikasta lähdettä, joista Saksassa ei ole muualla puutetta. Jonkun kuivaneen lätäkön pohja vain haisevine vesineen ilkkuu hänen janoaan. Toisin paikoin näyttää tulevan vaihteeksi tuoreempikin kohta, mutta se onkin paljasta kohosuota, jonka näennäinen vehmaus on pettävä harhakuva. Tuolta vihdoin kuuluu kellon kilinää ja lähemmä saavuttuaan matkamies huomaa melkoisen lauman pieniä, mustanharmaita, karkeavillaisia lampaita, jotka ovatkin nummen varsinaiset eläjät, ainoat laatuaan koko Saksassa. Sukkaa kutoen paimen kaitsee karjaansa, vikkelät koirat apunaan. Paimen onkin ainoa ihminen, mitä nummen etäisemmissä osissa tapaa. Mutta siitä huolimatta vaeltaja jonkun ajan oleskeltuaan tuntee nummen omituisesti viehättävän itseään. Suotta eivät siitä runoilijat ole laulaneet. Eikä täällä sentään ole niin perin yksinäistäkään, kun vähän tarkemmin ympäristöä katselemme. Nummella on kylläkin vilkas eläinmaailmansa. Tuolla kohoo ilmaan kangasleivo, laulaakseen iloista liverrystään, tuolla vilkkaat viheriäiset liskot nopeaan juoksentelevat kanervikossa, taikka vilisee paljaalla hietikolla kirjavia kovakuoriaisia. Nummella on omat, kauniit perhonsa, milloin taivaansiniset, milloin veripunaiset väriltään. Mutta ylinnä kaikista häärivät monenlaiset mehiläiset, kooten ainaisella kiireellä kanervakukkien tuoksuvaa mettä. Elokuussa rannaton nummi onkin yhtenä rusottavana kukkamerenä ja silloin on mehiläisillä työtä. Keskelle tätä pienoiselämää ja suuren luonnon rauhaa ajaa äkkiä pikajuna, liitäen suurella pauhinalla nummen poikki, ikäänkuin ilmestys toisesta maailmasta. Mutta ainoastaan hetkeksi se rikkoo maiseman tunnelman, pian se on kuin ukonnuoli kadonnut etäisyyteen ja äkkinäköä muistuttaa pian vain pölypilvi, joka kimmeltäen häälyy junavihurin häiritsemän ratapenkeren päällä.
Mutta on tällä yksitoikkoisella paljaalla alueella toisin paikoin tuoreempiakin kohtia. Missä on vähänkin puroa tai lähdettä, käytetään vesi tarkkaan kuin kahvikupilla mitaten pienien niittyjen ja viljelyksien kastelemiseen. Veden niukkuus on opettanut nummen asukkaat erinomaisen taitaviksi maata keinotekoisesti kastelemaan, ja sen vuoksi täältä kutsutaankin mestareita sekä Saksaan että ulkomaillekin, etenkin pohjoismaihin, milloin on semmoisia töitä suoritettava. Nummen reunoilla ovat kyläkuntien metsät, jotka niille takaavat verraten huolettoman toimeentulon. Mutta tärkein elinkeino on lammashoito. Lampaat ovat nummen asukkaille melkein yhtä tärkeitä, kuin lappalaiselle poro, taikka marshin asukkaille lehmäkarjat. Lammashoidon ohella on mehiläishoito tärkeä. Kanervahunajasta saadaankin melkein puolta parempi hinta, kuin muusta hunajasta. Jo roomalaisten aikana se oli maineessa. Keväällä mehiläiset saavat tyytyä räätikäsmaihin, räätikkään kukittua tatarvainioihin —- tatar on nummen tärkein vilja — ja heinäkuussa ne vihdoin pääsevät nummelle ja saavat olla siellä omissa hoteissaan, kunnes ovat pesänsä hunajaa täyteen keränneet. Tatarta viljellään perin yksinkertaisella tavalla. Kanervikko poltetaan ja kynnetään sitten maan sisään, jonka jälkeen kynnökseen kylvetään tatar. Muuta hoitoa se ei kaipaa antaakseen runsaan sadon.
Mutta näistä elinkeinoista huolimatta nummen tuottavaisuus on niin pieni, että metsänhoito tällä laajalla alueella kannattaa nelin viisin kerroin paremmin. Tasaisesti metsä sen vuoksi eteneekin nummelle joka taholta, sekä hallituksen, että yksityisten toimesta, eikä kauaa kulune, ennenkuin petäjä näillä mailla humisee.
Autiota, vaikkei yhtä karua kuin Lüneburgin nummi, on geesti Elben pohjoispuolellakin Holsteinissa ja Slesvigissä. Entisistä metsistä ei laajoilla aloilla ole mitään jäljellä, hietakentät ja kanervakankaat jakavat maan. Vasta itäisemmissä osissa on viljavampia seutuja. Ankara Pohjanmereltä puhaltava luodetuuli vaikeuttaa uuden metsän kasvatusta. Metsät, lehdot, hedelmäpuistot, mitä vain tielle sattuu, se puhaltaa repaleiksi, kylvää hietaa niityille ja pelloille, ei päästä mitään kasvamaan, mihin se vain sopii täydellä voimallaan puhaltamaan. Mutta järjestelmällisen menettelyn kautta vallottaa ihminen näitäkin seutuja uudelleen kasvulle ja viljelykselle.
Pohjanmeren marshit.
Näille karuille ja kolkoille sisämaan seuduille ovat Pohjanmeren varsinaiset rannikot, "marshit", erinomaisen vaikuttava ja virkistävä vastakohta. Toisin paikoin molempien maanlaatujen raja on aivan jyrkkä. Astuessamme geestin nummilta ja hietakentiltä marshille tulemme seutuun, jossa maa, ikäänkuin täyteen katettu pöytä, uhkuu luonnon parhaita antimia.
Marsheja erotetaan kaksi lajia, jokimarshit ja merimarshit.