Merimarsheista mainittakoon Elben pohjoispuolella kapea Pohjois-Friesland, Eiderin suulla Eiderstedt, joka ulottuu niin kauas mereen, että sen ulkoreuna vastaa Friisien saarijonoa (wattimeri tällä kohdalla toisin sanoen on kauttaaltaan kuivaa), historiasta tunnetut Ditmarshit, sekä Elben länsipuolella Hadeln, ynnä Weserin suistamon kahden puolen Wursten, Stadland ja Butjadingen. Itä-Frieslandin marshit ovat kahdesta kohden katkenneet syväin, maan sisään pistäväin lahdelmain kautta. Toinen on Jademutka, johon Weser ennen laski, — kunnes 13 vuosisadan alussa sattunut myrskytulva repi sen paljon avarammaksi, mutta samalla tukki joen suun ja pakotti sen hakemaan itselleen uuden laskupaikan, — toinen taas Dollart-lahti, johon Ems laskee, ja jota pitkin Saksan ja Alankomaiden raja kulkee. Dollart syntyi vasta v. 1277, jolloin myrskytulva murti ja hajotti Emsin suistamon, ja myöhemmät myrskyt vielä levensivät tätä aukkoa. Osa menetetystä maasta on kuitenkin voitu vallottaa mereltä takaisin.
Friisein saaret ja Halligit.
Saarijono, joka nauhan tavoin seuraa Pohjanmeren rannikkoa, on Weserin ja Elben suistamoiden kohdalta katkennut, jakaantuen siten kahteen ryhmään. Eteläiseen, joka jatkuu Hollannin puolelta, kuuluvat Borkum, Juist, Norderney, Langeoog ja Wangeroog, joilla on tunnetuita kylpypaikkoja. Pohjois-Friisien saarista ovat suurimmat Nordstrand, Pellworm, Amrun, Föhr, Sylt ja Röm.
Alkuaan nämä saaret ovat olleet yhtä maata mannermaan kanssa. Sitä todistaa sekin, etteivät ne suinkaan ole kauttaaltaan tuulen kasaamia dyynejä ja lietteitä, vaan on niillä kiinteämpi "geestisisus". Tämän jatkoksi merivirrat toivat lietteitä, aallot ja tuulet kokosivat dyynejä, niin että muodostui pitkiä särkkiä, joiden takana wattimeri oli osaksi "haffina", osaksi marshimaana. Särkkäin murruttua jäivät nämä saarijonot jäljelle. Toisilla saarilla on erittäin monivaiheinen hävityshistoriansa, etenkin Pohjois-Friisien ryhmän eteläisillä saarilla, jotka ovat historiallisella ajalla toisistaan irti repeytyneet. Säilyneitten saarien välillä on hävinneitten jäännöksiä. Jos saaret voidaan uudelleen yhdistää padoilla, niin voidaan wattimerta ruveta tältäkin puolelta menestyksellä vallottamaan viljelykselle. Mutta salmet ovat ennättäneet kulua niin syviksi, että työ on vaikea ja kysyy suuria varoja.
Halligit ovat wattimeressä jäännöksiä hävinneistä marshimaista. Ne näyttävät olevan häviöön tuomitut. Huolimatta patorakennuksista ja vallituksista ne pienenemistään pienenevät. Vihannat Halligit ovat kuin reheviä keitaita harmaassa wattimeressä. Pohjan muodostaa hieno, hiekaton marshisavi. Jokainen myrskytulva repii saaliikseen uusia kappaleita näistä löyhistä lietemuodostuksista.
Helgoland.
Näitten yhteen kuuluvain saariperheitten välillä Helgoland on kokonaan oma, vaikka pieni maailmansa. Korkeana, äkkijyrkin seinämin tämä pieni kalliosaari kohoo merestä, joka uupumatta kalvaa sen perustuksia, sortaen harva se vuosi äkkijyrkänteen reunaa, muovaillen ihmeellisen kalliorannan rotkoiksi ja pylväiksi, joita matkailijat läheltä ja kaukaa käyvät ihmettelemässä. Vainiot ja puutarhat pienenevät pienenemistään. Historiallisella ajalla oli vielä matala dyyni, joka nyt on kappaleen matkaa saaresta erillään, tämän kanssa yhteydessä.
Dyynit.
Dyyneiksi sanotaan hiekkavalleja, joita tuulet kasailevat aaltojen luomasta hiekasta. Niitten korkeus on melkoinen, ja mereltä nähden ne näyttävät todellistakin korkeammilta, koska ne sille puolelle suistuvat jyrkkään. Maan puolelle ne alenevat loivemmin. Dyynien korkeus tavallisesti vaihtelee 3 ja 18 metrin välillä, mutta on paljon korkeampiakin. Syltin ja Föhrin saarilla on 35 metriä ja Preussin rannikolla lähes 50 metriä korkeita dyynejä, jotka siis ovat melkoisia mäkiä. Ja omituisen muodostumisensa vuoksi ne näyttävät vielä suurenmoisemmilta, kuin todella ovatkaan. Vaikutusta myös lisää harjujen hopean hohtava väri ja terävät viiltopiirteet, joista mielikuvitus näillä lakeilla rannoilla helposti luo muka korkeitakin vuoria. Dyynit ovat melkein aina kohtisuorassa tuulen suuntaa vastaan. Ensimäisen korkeimman aallon takana on aina toinen matalampi, tämän toisen takana usein kolmas ja niin edespäin.
Dyynien väliin pesii lukemattomia tiira- ja lokkiparvia, jotka tuhansittain hiekkaan munivat kirjavia muniaan ja kirkuen parveilevat vaeltajan ympärillä, joka sattuu näille pesintämaille eksymään. Omituiset kasvit, joita emme muualla tapaakaan, verhoovat siellä täällä näitäkin luonnostaan kaikkein karuimpia muodostuksia. Semmoisia ovat hietasara (Carex arenaria), pienilehtinen arho (Arenaria serpyllifolia), rantakaura (Ammophila arenaria) ja rantavehnä (Elymys arenarius) ynnä tyrnipensas (Hippophae rhamnoides). Varsinkin rantavehnä jäykkine, merensinertävine korsineen on näille seuduille luontainen. Se ei sanottavasti muuta kastetta kaipaakaan, kuin meren kosteata henkeä. Se näyttää, samoin kuin rantakaurakin, viihtyvän vain sitä paremmin, kuta korkeammalle kasaantuu hiekkaa sen ympärille. Sitä myöden kuin hiekkakinos kasvaa, nämä molemmat kasvit työntävät uusia versoja. Köyhä rahvas kokoo niitten lehtiä karjan rehuksi, tupansa katoksi tai vuoteensa pehmikkeeksi. Mutta niillä on vielä paljon suurempi, kerrassaan korvaamaton merkitys. Ne estävät hiekkamäkiä vaeltamasta maan sisään.