Ymmärtääksemme näitten hiekkanietosten muodostumisen käymme meren rannalle jonain myrskypäivänä, kun hiekka on kuivaa. Olemme silloin kuin Saharan erämaassa. Ilma on täynnään lentävää hietaa, joka kerrassaan pimittää päivän. Myrsky pauhaa, rannikolla murtuvat jyristen valtavat hyökylaineet, rantavehnän ja kauran kuivat korret kohisevat ja hiekka maahan pudotessaan rätisee kuin raesade. Hiekan mukana lentää yhdessä ryöpyssä simpukankuoria, siruja, pieniä sorakiviä, mitä vain tuuli irti saa.
Tämmöisinä päivinä dyyni hilpeästi vaeltaa. Hiekka lentää pitkin tuulen puolista rinnettä ylöspäin, mutta harjan päälle päästyään lentävän hiekan alimmat jyväset joutuvat harjan suojaan ja putoovat alas. Siitä harja aina siirtyy hiukkasen kauemmas maalle päin. Harjan siirtymistä ja samalla myös kasvamista siten jatkumistaan jatkuu, kunnes vuosien kuluttua koko mahtava hiekkamäki on siirtynyt kappaleen matkaa kauemmaksi maan sisään. Dyynien nopeus on eri paikoissa eri suuri, mutta on laskettu sen olevan keskimäärin neljästä seitsemään metriin vuodessa.
Vaeltaessaan dyynit verkalleen, mutta vastustamattomalla voimalla hautaavat alleen, mitä vain eteen sattuu, viljelysmaita, rakennuksia ja kokonaisia kyläkuntiakin. Asukkaitten täytyy, sitä myöden kuin dyyni etenee, muutella pois talojaan. Muutoin ne vähitellen hautaantuvat hiekan alle, ilmaantuakseen vasta vuosikymmenien kuluttua uudelleen, mutta dyynin toisella puolella, hiekkavuoren yli mentyä. Itämeren haffeja saartavilla pitkillä kielekkeillä nietokset varsinkin ovat mahtavat. Siellä on tapahtunut, että kirkkojakin on jäänyt vaeltavan hietamäen alle, kun niitä ei ole voitu tieltä pois toimittaa. Kun ne vihdoin, hietakasan yli kuljettua, ovat uudelleen tulleet ilmoille, niin on jäljellä ollut ainoastaan sortuneet rauniot.
Nämä viljelyksen viholliset eivät kuitenkaan näytä olevan Saksan rannoilla aivan vanha ilmiö. Pohjanmeren rannoilla niiden arvellaan syntyneen 14 ja 15 vuosisadalla, jolloin suunnattoman voimakkaat myrskyt ja meritulvat noita rantoja hävittivät. Itämeren rannoilla taas useat suurimmista dyyneistä ovat syntyneet siitä, että metsät on hävitetty pois ja hiekka siten päästetty juoksemaan. Frisches Haffin kielekkeeltä hakattiin ja myytiin metsä valtion toimesta kahdeksannentoista vuosisadalla ja seurauksena siitä oli, että hiekkadyynit sen jälkeen ovat samalla niemekkeellä tehneet miljoonien edestä vahinkoa. Sillä särkällä taas, joka sulkee merestä Kurisches Haffin, ovat dyynit haudanneet alleen kuusi kylää. Kunzenin kylä, jossa 1800-luvun alussa vielä oli 30 taloa, on nyt tullut näkyviin valtavan hietamäen meren puolella, joka sen alleen hautasi.
Dyynien hävitykset tapahtuvat niin vähitellen, ettei niiden kautta ihmishenkiä menetetä, niinkuin monessa muussa luonnonmullistuksessa, mutta vahinkojensa puolesta ne vetävät vertoja suurillekin tulville.
Onneksi ei tätä vihollista vastaan enää olla aivan avuttomia. Sitkeän taistelun kautta voidaan dyynin muodostuminen ja kulkeminen estää. Apulaisenaan ihminen tässä työssä käyttää juuri samaisia kasveja, jotka ovat niin hyvällä menestyksellä sovittaneet taloutensa hietanietosten luontoon. Dyynin päälle alussa levitellään merileviä, joita aallot vääntävät rannalle suuria kasoja. Sitten kylvetään rantavehnää, joka juurillaan sitoo hiekan. Rantavehnän juuret tunkeutuvat kolmekin metriä syvälle hiekkaan ja kiinnittävät hapsineen lonkeroilleen melkoisen alan. Kerran juurruttuaan rantavehnä ei hevillä sorru vihaisestikaan kasvavalta dyyniltä. Kuta enemmän tuuli ryöpyttää sen päälle hiekkaa, sitä joutuisammin se kasvaa vartta ja muuttaa sitä myöden juureksi hiekkaan hautaantunutta varren osaa. Missä merituuli ei pääse koko voimallaan dyynin rintaan puhaltamaan, kylvetään tämän jälkeen korkeampia kasveja, katajia, pensastammea ja lopulta havupuitakin, etenkin mäntyä. Kun metsä on päässyt kohoomaan, niin voidaan sen suojassa ruveta laihoja kasvattamaan. Ehkä ei enää hyvinkään pitkiä aikoja kulu, ennenkuin Saksan rannat ovat kauttaaltaan "kiinnitetyt".
Onni onnettomuudessa on, etteivät dyynit yleensä kulje aivan kauas sisämaahan, koska tuulen voima maan sisässä nopeaan vähenee ja suuntakin käy vaihtelevaisemmaksi.
Pohjanmeri ja Itämeri.
"Pohjanmeren maisemain luonne on heroinen", lausuu Ratzel näitten molempien merien rantamaisemia verratessaan, "Itämeren taas idyllinen". Osaksi vaikuttaa sen veden väri ja liikunto, osaksi myös rantain muodot. Itämeren reunalla on kallioita, maattumia tai dyynejä ja maa yleensä viettää mereen jotenkin lyhyesti. Kun Itämeri niinikään on vähemmän myrskyinen kuin Pohjanmeri, niin se tekee kirkkaamman ja suojaisemman vaikutuksen. Monikin kauas maan sisään pistävä lahti on kuin sininen sisämaan järvi. Mutta tämä siniväri on hempeämpää, kuin Välimeren tai Golf-virran suolaisen veden tumma metalliloistoinen sini, ja sen vivahdukset ovat paljon rikkaammat. Pohjanmeri taas on viheliäinen, kellertävän ja harmaan sekainen, niinkuin ainakin myrskyisen, pohjiaan alati penkovan, rantojaan hankaavan meren vesi. "Watit" ovat saman väriset kuin se häälyvä liete, joka samentaa Pohjanmeren merenviheriät aallot. Harmaa on niiden väri ja hopean harmaina hohtavat niistä pakoveden jättämät allikot. Vielä luontaisemmat ovat Pohjanmeren rannoille vehmaan vihannat marshit. Niiden reunassa ei merta vastusta kalliot eivätkä kivikkoriutat, vaan melkein meren tasalla leviää erinomaisen rehevä kasvisto, niittyjä, viljavainioita, kellertäviä naurismaita. Ja näitä vihantia lakeuksia risteilevät lukemattomat kanavat, melkein reunojaan myöden täynnään vettä. Kanavain tummanruskeasta lieju- tai mutapohjasta ei kuulla ainoakaan kivi, veden liikunto on tuskin huomattava ja vedenpintaa kattavat siellä täällä laajat ulpukkalautat. Ainoastaan ihmisten, punaisista tiilistä keinotekoisille kunnaille rakennetut huoneet kohoovat matalaa taivaanrantaa korkeammalle ja puut yhtyvät yhtenäiseksi metsänreunaksi vain siellä, missä vanhain puistikoiden ympäröimiä taloja on kyllin taajassa, sulaakseen yhtämittaiseksi tumman viheriäksi vyöksi. Nämä olisivat peräti rauhallisia näköaloja, elleivät nuo suuret, suorat, toisiaan leikkaavat padot ja kanavat katsojalle muistuttaisi, että ainoastaan asukkaitten väsymätön työ ja valppaus estää rantahyökyjä hukuttamasta näitä rauhallisia näköaloja aaltojen alle.
Missä maa ja meri lakeilla rannoilla toisiaan kättelevät niemineen ja lahtineen, siellä aina mahtava meri vie maisemassa voiton. Meren vaikutusta vielä vahvistavat virtain, lahtien, järvien ja mutkain laajat vesipinnat. Stralsund näyttää uivan merenpinnalla samoin kuin Veneziakin, Marienburg etsii kuvaansa Nogatin kiiltävästä kalvosta, Frieslandin kaupungit ovat melkein suorastaan mereen rakennetut, samoin kuin Amsterdamkin. Kaupungit näyttävät kohoovan oijeti vedestä, ja siitä niiden yhtenäinen, voimakas ulkopiirre. Ne ahtautuvat taajoiksi ryhmiksi jokien suistamoihin tai lahtien pohjukoihin, niitä piirittävät muurit ja padot. Avarain ulappain vastapainoksi ne kohottavat lakean näköpiirin yli muureja ja korkeita torneja. Sitä vilkkaamman kuvan muodostavat kylät ja hajallaan olevat talot. Korkeain ruskeanpunaisten tiilirakennusten väri soveltuu täällä, samoin kuin Frieslandinkin ja Alankomaiden maisemissa, paremmin sumuun ja meriviheriään, kuin siniseen taivaaseen ja auringonpaisteeseen. Miten vilkas ja iloinen onkaan Rügenin aaltoileva ranta keltaisine ja viheriäisine värineen, punaisine tiilitaloineen, joita on ikäänkuin sattuman asettamina siellä täällä hajallaan epäsäännöllisissä ryhmissä, miten vakavana mutta voimakkaana kohoo niihin verraten Stralsundin ruskea haahmo muurineen ja tornineen.