Europan vuoristojen historia.
Geologisten kerrosten, kerrossuuntain ja vajoomisien tutkiminen osottaa, ettei vuoristoja ole muodostunut samalla tavalla kaikkina geologisina aikoina, vaan voidaan niiden vaiheissa erottaa kolme pääjaksoa, jolloin vuoria muodostavat voimat ovat olleet vilkkaammassa työssä, joiden kuluessa on kohonnut korkeita ja laajoja vuorijonoja eri osissa maapalloa. Nämä ajanjaksot ovat samat kaikkialla maapallolla. Seuraavassa kuitenkin viittaamme ainoastaan Europan vuorimuodostuksen entisiin vaiheisiin. Vuorimuodostuskausien väliajoilla on maankuori ollut verraten alallaan ja riistävät voimat, sadevesi, joet ja tuulet ovat saaneet rauhassa hajottaa kohonneita vuoristoita, uurtaa niihin laaksoja, katkoa niitä kappaleiksi ja lopulta, usein vielä yhdessä meren aaltojen kanssa maan vähitellen vaipuessa, jäytää korkeatkin alppijonot mataliksi perustoiksi, runkokappaleiksi, tai tasanteiksi.
Vanhimpia esiaikaisia vuoristoja, jonka kuluneet perustukset ovat säilyneet, on n.s. Kaledonian vuoristo (saanut nimensä Skotlannin pohjoisesta osasta). Tämä vuoristo kohosi ilmoille silurisen ajan lopulla tai devonisen ajan alulla Luoteis-Europassa, ulottuen Skotlannista Pohjanmeren ja Norjan kautta Ruijaan saakka. Keski-Europassakin on huomattu tämän aikaisia poimuja, mutta ne eivät ole yhtä selvästi säilyneet, koska kaledoniset poimut täällä ovat myöhempien vuorennusliikkeitten kautta peräti järkkyneet. Devonikaudella ja hiilikaudella Kaledonian vuoristo vähitellen rapautui ja hajaantui lopulta perustuksiaan myöden.
Hiilikauden lopulla alkoi uusi vuorimuodostuskausi. Silloin syntyi mahtava vuorijono, jota sanotaan Armorikalais-variskiseksi (vanhain latinalaisten maan- ja kansannimien mukaan, vaikka vuoristot tietenkin ovat muutamia kymmeniä miljooneja vuosia vanhemmat kuin nuo vanhat nimet). Tämä vuoristo ulottui Irlannista ja Etelä-Englannista Bretagneen ja sieltä Keski-Europan kautta Sudetteihin, joitten tuolla puolella sen vanhat poimut laskeutuvat nykyisten Karpattien alle. Etelässä tämä vuoristo ulottui aina Espanjan keskiosiin saakka. Keski-Europassa ovat Ardennit, Hunsrück ja Taunus ynnä Rheinin liuskevuorien jatko sen jäännöksiä, Thüringerwald ja Sudetit niinikään; jopa yksinäisen vähäpätöisen Harzinkin piirteet osottavat, että se on samaa suurta ja ikivanhaa sukua. Alpeissakin on tavattu tämän vuoriston jäännöksiä, mutta samoin kuin kaledonialaiset poimut samoin nämäkin ovat hämmentyneet myöhempiin vuorimuodostuksiin.
Mutta tämä valtava vuoristo jälleen hävisi. Jo permakauden kerroksia tapaamme siellä täällä sen poimujen päällä. Mutta varsinkin mesotsoisella ajalla, jolloin vuorimuodostus oli alallaan, kuluttivat riistävät voimat Armorikalais-variskista vuoristoa, purkaen sen lopulta aivan pohjiaan myöden, niin että sen päältä nykyään tapaamme sekä triaksen, juran että liitumerien pohjalle kerrostuneita lietteitä.
Tertiäriajalla alkoi uudelleen erittäin vilkas ja suuripiirteinen vuorimuodostuskausi, silloin syntyivät Europassa nykyiset Alpit ja eräät eteläisemmät vuorijonot. Muualla taas samaan aikaan tapahtui suurenmoisia vajoomisia ja kohoomisiakin. Mustameri ja suurin osa Välimerestä syntyi tertiäriajalla, niinkuin niiden saarilla tavattavat muodostumat ja eläinjäännökset todistavat. Vajoomisen kautta syntyivät niinikään Unkarin ja Lombardian syvänteet, jotka myöhemmin lietemuodostuksista ja maan kohoamisen kautta maattuivat tasangoiksi. Pohjoisessa tapahtui sekä Kaledonian että Variskisen vuoristopohjan seuduilla suuria maanvajoomisia ja kohoomisia. Toiset lohkareet vaipuivat syvyyteen, toiset taas kohosivat harjapengermiksi eli saarennoiksi, muodostaen matalanlaisia vuoristoita. Pohjois-Atlantin seudut vajosivat syvyyteen nykyisen meren pohjaksi ja Europan luoteisrintama sen kautta sai likimain nykyisen muotoilunsa. Keski-Saksan vuoristokynnys näyttää enimmäkseen kohonneen, menettäen sitten korkeammilta kohdiltaan mesotsoisen meren peitteet, mutta säilyttäen ne laaksoissa ja maljauksissa.
Keskivuoriston poimusuunnat.
Saksan Keskivuoriston muodostumisessa huomataan kaksi yleistä sauma- eli vuoripoimusuuntaa, jotka määräävät vuoristojenkin suunnat, koska halkeamasuunnatkin ovat samat. Ne ovat alankomaalais-rheiniläinen suunta, joka kulkee lounaasta koilliseen, ollen esim. Rheinin liuskevuoristossa vallitsevana; sekä herkyninen, joka kulkee melkein suoraan sen poikki kaakosta luoteeseen. Parhaiten nämä suunnat esiintyvät niissä vuoristoissa, joitten näemme kartalla yhtyvän Fichtelgebirgessä: Thüringerwald ja Böhmerwald ovat herkyniläisessä, Erzgebirge taas alankomaalais-rheiniläisessä suunnassa. — Tarkemmin erotusta tehden erotetaan usein vielä rheiniläinen kahtia, nimittäin alankomaalaiseen, jonka suunta on länsilounaasta itäkoilliseen ja varsinaiseen rheiniläiseen, joka kulkee melkein suoraan etelästä pohjoiseen, Schwarzwaldin ja Vogesien ja niitten välisen syvänteen suuntaan. Nämä suunnat määräävät koko Saksanmaan pintamuodostuksen pääpiirteissään.
Rheinin liuskevuoret.
Geologisesta kartasta näemme paremmin kuin maantieteellisestä, kuinka Rheinin liuskevuoristo oikeastaan on yhtenäinen muodostuma, vaikka se jokien kautta jakaantuu niin moneen erilliseen ja eri nimillä mainittuun vuoriseutuun. Tämä vuoristo on vanhan Variskilaisen vuorijonon läntisin osa Saksanmaan kehyksissä. Se on perustuksiaan myöden rapautunut ja meren jäytämä runkokappale, joka nykyään ylängön tavoin kohoaa alavampien lähiseutujen yli. Melkein koko vuoristo on paleotsoisia, etupäässä devonisia kallioita, niinkuin olemme jo ennen maininneet. Luoteisessa osassa on myös kambrisia ja koillisessa erinomaisen tärkeitä hiilikauden kerroksia. Kaikkialla, missä kalliopohja paljastuu, ovat kerrokset jyrkästi pystyssä. Mutta korkeuksien erotusta eivät enää määrää kerrospoimut, poimut ovat kaikki poikki kuluneet, vaan sen määrää kallioiden kovuus. Kovemmat kalliot ovat paremmin rapautumista vastustaneet ja jääneet kukkuloiksi, pehmeämmät kuluneet alanteiksi. Tämä muovailu ei kuitenkaan ole niinkään paljon tapahtunut ilmastollisten vaikuttimien toimesta, vaan se on vanhain merien aaltoilun työtä. Korkeammat harjut ovat kvartsittia, tuota kaikista kallioista kovinta. Kvartsittiselänteitten väliltä ovat pehmeämmät kalliot kuluneet pois. Siellä täällä tapaamme kuorikalkkiaisen ja kirjohiekkurin kerroksia semmoisten paleotsoisten peitteitten päällä, joita meri jo on jäytänyt tasanteiksi. Luultavasti oli siis Liuskevuorien kukistaminen jo vanhimman mesotsoisen meren työtä, vaikka sen päälle kerrostuneet trias- ja jurakerroksetkin ovat melkein kauttaaltaan hävinneet. Ainoastaan Moselin keskijuoksulla niitä on vielä säilynyt.