Saksan kaltaisessa maassa, jossa metsäin laajuus viljelykseen ja väkilukuun verraten ei ole varsin suuri, on ihminen melkein kaikkialla ennättänyt määräävästi vaikuttaa metsäpeitteeseen, muuttelemaan sen kokoomusta, rajoja ja kasvutapoja. Sen vuoksi onkin jotenkin vaikea enää saada tyydyttävää käsitystä siitä, minkälainen maan kasvisto on ollut, ja minkälainen se olisi, jos luonto uudelleen saisi oman valintansa mukaan kylvää ja kasvattaa. Kasvintutkijat ovat huolellisten tutkimusten jälkeen moisen kuvan luoneet. He ovat määritelleet maan luontaiset kasviseurueet, ja näistä meidän on ensi sijassa kiinni pitäminen, koettaessamme luoda kokonaiskuvaa Saksanmaan kasvistosta.
Kangasmetsät.
Pohjois-Saksan alangolla on mäntymetsä yleisintä, viljelemätön maa kun siellä on enimmäkseen hietikkoa. Männyn kanssa kilpailee menestyksellä koivu, muodostaen toisin paikoin melkoisia koivunummia. Ainoastaan kataja pyrkii tämmöisillä mailla männyn ja koivun seuralaiseksi.
Petäjä ja koivu, onko luonnossa meille parempia tuttavia? Vanhoilta pohjolan tuttavilta ne meistä tuntuvat täällä tammien ja pyökkien kotomaassa. Mutta niillä on kuitenkin täällä vieras piirre. Meillä koivu ei yksin metsitä kankaita, vaikka se kankaillakin kasvaa männyn seuralaisena. Saksan petäjä taas on jonkun verran toisenlainen kuin meidän, ei niin suorakasvuinen, eikä "puhdasmuotoinen", ja tuskin se kehittyy niin suureksikaan, kuin meikäläinen kokkahonka. Petäjä on kuin onkin Pohjolan puu, Pohjola on sen paras kasvuala, sen optimum, kasvitieteen sanaa käyttääksemme.
Jokilaaksometsät.
Saksan metsämuodoista lajirikkain ja rehevin on jokilaaksometsä (Anvald), missä se kasvaa hyvällä lietemaalla ja hyvin tuoreella pohjalla, joka ei kuitenkaan vielä ole rämettä. Vuotuiset tulvat pitävät jokilaaksoja kosteina ja samalla niitä lannottavat. Jokilaaksometsät ovat etupäässä lehtimetsiä. Semmoisia metsiä kasvaa Pohjois-Saksan alangolla suurien jokien rannoilla. Usein niiden reuna tapaa kangasmetsän reunan, mutta raja molempien metsämuotojen välillä tavallisesti on yhtä jyrkkä, kuin ilmanlaatujenkin välillä. Pyökki ei viihdy näin kostealla pohjalla, mutta tammi menestyy sitä paremmin. Tammen sekaan tunkeutuvat varsinkin jalava ja saarni, jotka erikoisesti suosivat näitä voimakkaita kosteita maita. Pensasmainen valkopyökki usein muodostaa melkoisia alusmetsiä tammiston alla. Mielellään vaahtera ja lehmuskin etsivät sopivia paikkoja jokilaaksometsissä, ainoissa, jotka Saksassa vielä saavat jotenkin luonnonomaisina kasvaa. Sen vuoksi on alusmetsä monine pensaineen näissä metsissä niin taaja ja rikas.
Rämemetsät.
Vielä vetevämmillä mailla, varsinaisilla rämeillä, on tervaleppä vallitseva puu ja sen rinnalla raidat ja pajut. Spreewald, josta olemme ennen kertoneet, on lepikkömme, vieläpä laajin, mitä Keski-Europassa onkaan. Toisia samanlaisia rämeitä on Oderin varrella, muutamissa paikoin Lüneburgin nummen koloissa ja Itämeren eteläpuolella. Spreewald, useita neliöpenikulmia laaja monisokkeloinen pudasmaisema, on tulvan sattuessa yhtenä järvenä.
Pyökkimetsä.
Missä maaperä on otollinen yhtenäisen lehtimetsän kasvulle, siellä on Saksan alueella punapyökkimetsä melkein yksinään vallitsevana. Erinomaisen juhlallista on vanha sulkeutunut pyökkimetsä. Pyökkien latvukset muodostavat yhtenäisen tiheän lehväkaton, jonka läpi auringonvalo ainoastaan toisin paikoin pääsee maahan saakka paistamaan. Kun pyökkimetsään astumme, niin "pian sulkeutuu korkealla oksakaarteiden kannattama lehväkatto ja joudumme puolihämärään, jossa eivät enää muut puut valon puutteen vuoksi menesty. Ikäänkuin mahtavien pylväitten kannattama holvikirkko pyökkimetsä kesällä kutsuu vaeltajaa kaartoihinsa, nauttimaan metsän raikasta, viileätä hämäryyttä, johon ainoastaan siellä täällä pilkistää yksinäinen valonsäde. Varjokasveja vain viihtyy täällä lihavassa maassa. Puitten valtavia runkoja kirjailevat valkopilkkuiset jäkälät tai vihertävät sammalet. Siitä pyökin vaaleanharmaa runkokin saa suloa ja kauneutta, joka yhä rikastuu, kuta vanhempaa on metsä."