Nämä ovat Saksanmaan luontaiset metsämuodot. Mutta ne eivät suinkaan esiinny kaikkialla puhtaina, vaan sekaantuvat alati hienoiksi välimuodoiksi, joita tavallinen vaeltaja ei huomaakaan, ennenkuin on joutunut toisen metsämuodon alalta toiselle. Semmoisilla paikoilla näyttää siltä, kuin koettaisivat erilaiset metsät etuvartijoita ja partiojoukkoja lähetellen vallottaa toisiltaan alaa. Tosiaan näyttävätkin eri puulajit vuosisatain kuluessa vaihtavan keskenään kasvualoja, joko ilmastollisista taikka sisällisistä syistä. Varsinkin koivu, jalokuusi, tammi, pyökki ja petäjä näyttävät muodostavan ryhmän, jonka jäsenistä kukin vuoron takaa hallitsee maata. Näin vaihtelevat samoilla kasvualoilla metsät, samoin kuin maissa historialliset kansat.
Metsän aluskasvisto.
Olemme jo maininneet koko joukon pensaita, joita Saksan metsissä kasvaa puiden alla. Pensaat menestyvät ainoastaan sekametsissä ja tammistoissa; pyökkimetsissä, kuusikoissa, männiköissäkään ne eivät viihdy. Molemmissa edellisissä on maa liian synkässä varjossa, männiköissä taas maanlaatu ei kelpaa muille pensaille kuin korkeintaan katajalle. Mutta sammalensa, jäkälänsä, sanikaisensa, varpunsa, kukkasensa on jokaisella metsällä.
Useimmat Saksan metsissä tapaamistamme kukkasista ovat meille kotimaastamme tuttuja. Mutta on joukossa toisia, jotka meillä menestyvät vain maan eteläosissa ja ovat harvinaisia sielläkin, toisia taas aivan uusia. Ja toiselta puolen taas puuttuu semmoisiakin, jotka Suomessa ovat yleisiä, mutta joille Saksan ilmanala jo on liian lämmin. Tämmöisiä ovat etenkin Lapin kasvit, ja useat muutkin. Mutta Saksanmaan vuoristoissa on siellä täällä aivan Lapin-peräisiäkin kasveja. Ne ovat siellä säilyneet jääkauden ajoilta, jolloin Keski-Saksassa vallitsi napamaiden ilmanala. Sitä myöden kuin ilma lämpeni, täytyi näiden pohjanperäisten kasvien kohota vuoristojen ylimpiin osiin. Niitä sanotaan jäännös- eli reliktikasveiksi.
Suureksi osaksi on Suomen ja Saksanmaan kasvistojen erilaisuuteen kuitenkin syynä se seikka, etteivät kasvialueet ole suoranaisessa yhteydessä. Kasvien täytyy kulkea pitkiä kiertoteitä, jos mieli maasta muuttaa. Suomen rannikoilla kuitenkin tapaa paljon semmoisia kasveja, joille on tavalla taikka toisella onnistunut keinotella meren poikki ja saada meidän maassamme jalansijaa. Arvatenkaan eivät meikäläiset kasvit ole olleet huonompia.
Mutta käykäämme saksalaiseen sekametsään. Tuolla heiluttelee kosteassa mullassa kasvaen omituinen vilkas häpykannus (Impatiens noli me tangere) ihmeellistä, punaisen kellertävää kukkaansa. Täällä on polun vieressä laaja pienoismetsä lehtomaitikkaa (Melampyrum nemorosum), suloisimpia Saksan metsäkukkasista. Molemmatkin kuuluvat meidän maamme kasvistoon, vaikkeivät olekaan tavallisimpia. Missä metsään on aukko hakattu, siihen ilmestyy tulipunainen, mutta myrkyllinen sormustinkukka (Digitalis purpurea), meillä puutarhain koriste, laatii asuinsijansa ja valaisee ikäänkuin bengalitulella yksiväristä metsää. Monessa aukeamassa toimittaa samaa virkaa punakukkainen horsma (Epilobium angustifolium), Suomenkin karujen vuorien kauneimpia koristeita. Kellukka (Geum urbanum), josta mettiäinen niin mielellään etsii mettään, — ehkä värien heimolaisuuden vuoksi, — on varmaan jokaiselle lukijalle hyvä tuttu. Monet kellokukat (Campanulat) niinikään puhtaine ihanine sinikukkineen. Lemmenkukka (Myosotis) hymyilee yhtä suloisena noron pohjalla kuin meilläkin, ja metsätähti (Trientalis) vaatimattomuudessaan muistuttelee, että sen isänmaa on laajempi kuin ihmisen. Talviviheriä (Vinca) sitä vastoin menestyy meillä vain puutarhoissa, samoin hyasintit, narsissit ja monet muut sipulikasvit.
Keltanot (Hieracium) ovat erilaisia kasvupaikan mukaan. Ja tarjoopa vaatimaton, ystävällinen ketunleipä (Oxalis acetosella) täälläkin yhtä luottavaisena vähäisen maukkaan lehtensä ohikulkijan haukattavaksi. Tuttavia, hyviä tuttavia on joka puolella ja niitä on niin viljalti, kun vähän laajemmin kuljemme, että jo huomaamme luettelemisen mahdottomaksi.
Mainitsemme vain muutamia luonnekukkia. Pyökkimetsällä, joka muutoin on niin köyhä aluskasveista, on kuitenkin ihana valkokukkainen tuoksumarattinsa (Asferula odorata), joka yksinäisenä sitä enemmän hurmaa. Saksalainenpa nimittääkin sitä "Waldmeisteriksi", metsän parhaaksi.
Runsaammin kuin meillä rehottavat Saksan metsässä mätäkukat, koska saksalaisessa metsässä — luonnontilassaan — yleensä on enemmän lahoovia aineita. Semmoisia ovat männynloinen (Monotropa), joka elää mäntypuun lahoovista aineista, semmoisia korallijuuri (Corallorhizza), linnunpesä (Neottia) ja suomukka (Lathraea), joka ahmii pähkinälehtojen runsaita kasvijätteitä. Nämä kasvit eivät ole meilläkään tuntemattomia, mutta suurestipa kirkastuu kasvinkerääjän muoto, kun hän sattuu moisen kukan kotimaan metsissä löytämään.
Jäkälät ja varsinkin sammalet rehottavat Saksanmaan metsissä erinomaisesti, onhan ilmanala kosteata ja siten sammalen kasvulle suotuisaa. Sammal toiselta puolen tätä kosteutta ylläpitää ja tasottaa. Ja kylvömetsäkin tarvitsee sammalta suojakseen, samoin kuin luonnonmetsä. Yhtä säälimättä kuin metsänhoitaja vainoo pensaita ja ruohoja, yhtä visusti hän suojelee sammalta, koska hän tietää metsän viihtymyksen suuressa määrin riippuvan siitä, että sammalpeite säilyy.