Soi, kanteloni, salskein sävelin Tuost' uljuudesta, joka kaikki kestää, Mi turvaa työhön, omiin voimihin Ja Herraan, joka sortumasta estää.
Helmikuun 5 päivänä.
Nuorten laulu korvissani soipi, Pyhän laulun tenhosävel soi. Mieli lämmin on ja veri polttaa, Sydän lempii, hehkuu, jumaloi. Synnyinmaani sorrettu ja kallis, Sinäkö et saisi kukoistaa? Sinäkö et saisi korkealle Vapauden virttä kaiuttaa?
Hengen vapauttahan vain pyydät, Käydä valistukseen, valohon, Syntysanat syvät tutkiella — Niillä poistaa usvan, pimennon, Niillä nostaa kansan kirkkauteen, Niinkuin taivaan päivyt tähkäpään Nostaa noroilla ja salomailla Alta talven lumen sekä jään.
"Maamme" laulu, soios korkealle, Sytytä sa tulta rintahain! Puhdista kuin leuto suvisade Syömmet laulajain ja kuulijain, Että hehkuisi ne isänmaalle, Työnsä Suomenmaalle pyhittäis, Että töistämme ja toimistamme Itsekkäisyys tyyten poies jäis!
Että heleästi helkytellä Runotar se kanneltansa vois, Että surun soitostakin kerran Riemun runsas, täysi sävel sois, Riemun sävel, koska maamme armas Jalon ihanasti kukoistais, Koska valossa ja vapaudessa Auvon onnea se ouruais!
Myrskyssä.
Käy myrsky. Korkealle aallot lyö, Ne rannan hiekkaan uurroksia syö Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa, Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.
Ma seison kalliolla katsellen Tät' taistelua luonnon voimien. — Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi, Nään, kuinka taivas tulta salamoipi, Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.
Väristen seison täällä vartoen, Ett' taukois pauhu metsän, aaltojen, Ett' tyyntyis veden ranta tyveneksi Ja metsän jylhä humu sointuiseksi, Ett' ois taas luonto raitis, rauhainen.