Hädän aikana.
Vait kanteloni! — ellet muuta voi Kuin minun huoliani vaikeroida! Vait kanteloni! — ellös enää soi, Jos kieles ei voi toisin äänin soida.
On Suomenmaassa suru synkkä nyt, Kun salomailla kansa nälkään nääntyy, Kun hallan henk' on viljan ryöstänyt, Kun vuoden toivo yhä tyhjäks kääntyy.
Se sitkeästi työtä tehnyt on, Tuo ryysyinen ja synkkä, valju väki, Se kaatoi ikihongat takalon Ja soita raivatessa nälkää näki.
Se keväällä, kun teki toukojaan, Kesältä toivoi sadetta ja poutaa, Se että syksyn tullen pelloiltaan Sais aittoihinsa viljakullan noutaa.
Mut kevätkylmät pani siemenen, Ja kesäkylmät täydensivät kadon, Ja syksykylmät veivät viimeisen Jälelle jääneen niukan viljasadon.
Ja taas on nälkä vierahana sen, Mut kahta kauheempana entistänsä; Se tulee kera kuolon kauhujen Ja viepi viljoin kansaa päiviltänsä.
Ei arvaa syrjäinen, kuink' koitetaan, Kuin paljon kärsitähän takamailla, Kuink' elonvoimat työhön uhrataan, Vaikk' ollaan työstä palkkiota vailla.
Työn siunaus ja palkka talteen jää Suvuille vielä syntymättömille, Kun suo, mi hyytää sekä kylmentää, On sijaa suonut maille viljaville.
Mut maahan mullattuna silloin on Tää sukupolvi, mi nyt kärsii, raataa, Mi petäjästä leikkaa ravinnon Ja uusin toivein kaskipuita kaataa.