Ma sydämmem lohdutukseks näin Tät' taistelua seuraan silmilläin. — Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky, Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky — Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?
Jos mahtava nyt mulla kannel ois, Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois. Se tuhansihin soisi rohkeutta Ja voimaa, toivoa ja rakkautta — Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.
Ja silloin syttyis pyhä innostus Ja syttyis into sekä uskallus. Ja nuor' ja vanha elämänsä antais Ja saita kalliit aartehensa kantais, Niist' että koituis maalle pelastus.
Vaan mull' ei ole moista kannelta. Ken soittoani kuulee vienoa? Ei siitä innostua konsaan voida. — Mut anna, Herra, pyhän soiton soida Kädessä jalon — soida, tenhoa!
Sa anna soida pyhän kantelon, Se suurten tuntehien tulkki on. Suo jalon soittaa mieliin innostusta Ja toivon riemua ja uskallusta — Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.
Takaa Suomenlahden.
Kaukaa takaa suuren Suomenlahden Eestiveljyt mulle viestin toi. Iltahetken istuttaissa kahden Heimokansasta hän tarinoi, Kertoi Viron kansan kohtaloita Raudanraskaita ja ankaroita.
Vuosisatain orjuus, sortovalta Syöstä tahtoi unhon yöhön sen, Syöstä tahtoi — mutta sorron alta Kumpus' sille kevät herttainen, Kumpus' kevät, kumpus' kukkasetki Silloin oli Viron aamuhetki.
Silloin kaikui laulu Viron kielin. Runokannel heloäänin soi. Silloin kylvö tehtiin intomielin, Kuni rakkaus vain yksin voi. Kylvölle jos taivas kasvun antaa, Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.
Viron taivaan taasen pilvet peittää, Kevät kesätöinnä katosi. Murhe musta suruharson heittää Yli kantelon, mi helkkyvi. Surua nyt Viron kannel soipi — Runotar sen itkee, vaikeroipi.