Mut ei epätoivoon kansa vaivu, Tottunut se myrskysäihin on; Henkisesti kuolemaan ei taivu, Halua sill' ompi elohon. Elonvoimaa tuntee rinnassansa, Hengen vapaus on maailmansa.
Pilvessä vaikk' onkin Viron taivas, Myrskysäät ne Herran vallass' on. Viron kansa, suuret surus, vaivas Kerran vielä vaihtuu ilohon. Kuningasten kuningas hän tietää, Kuka elämän tai kuolon sietää.
Kell' on sydän lämpöinen ja herkkä, Kypsi ei oo vielä kuolemaan; Kansa — nuori kuni kuusen kerkka — Viel' et jouda öiseen unholaan. Elontehtävä on sulle suotu Ja sen täyttämään sä olet luotu.
Veljeskansa meren tuolla puolla, Viel' on päiväs pilven peittämä, Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla; Mutta kerran kaikk' on selkeenä. Silloin kantelosi riemuin soipi, Työsi kylvös tuleentua voipi.
II.
MUISTO JA MAINE.
D.E.D. Europaeus.
Mies muinen kulki, kulki erämaita, Samoili salomaita laajoja. Hän etsi aartehia arvokkaita, Mut aikaa sitten unhotettuja.
Hän kulki, kulki kauas kotimaasta Aloille entisille kansansa; Nyt osa siitä siellä toimii, raastaa, On alle mahtavamman sortua.
Ja muukalaisena hän kulki siellä, Aarteita kadonneita etsien, Vaivansa unhottaen ihamiellä, Kun etsittäviään sai ilmoillen.