Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin. Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain, Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain. Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.
* * *
Tää tuho takatalven Sydäntä kirveltää, Kun kevään toivehista Niin monet häviää, Kun kuihtuu kukka kaunis, Mi suven sulo ois, Kun lehdon laulajista Niin monet kuolee pois.
Mut takatalven tiedän, Mi vielä julmemp' on; Ei ole luonnon halla Niin tyly, tunnoton. Se ihmissyömmen sortaa Suloisin toiveineen, Se ihmishengen syöksee Pois yöhön ikuiseen.
Ma tiedän tarun vanhan Sydämmen keväästä; Se oli koittaessaan Niin kaunis, sätevä. Jos tarun kuulla tahdot, Ma kerron sulle sen; Mut niinkuin syksy-yöhyt Se synkk' on, suruinen.
* * *
Muusain lemmikkinä muinen Nuorukainen yleni; Taivaan tuli rinnassansa Kallis, pyhä liekehti. Luonnosta ja elämästä Lauloi laulut kauneimmat, Ihmishengen kaipausta Kertoi runot ihanat.
Hän lauloi auringosta Ja kukkasista maan, Hän "Herran kasvitarhan" Kuvaili herttaisaan. Hän lemmen huolet lauloi Ja ilot nuoruuden, Ja kauneutta Suomen Ja sankar'-muistot sen.
Hän tunnon tyyntä rauhaa Ylisti lauluissaan Ja sielun tuskat tuimat Kertoili kaihoisaan. Hän näytti, mist' on apu Ja hoiva saatava, Kun mailman melskehissä On sydän murtua.
Ja niin monet toiveet silloin Liittyi nuoreen laulajaan; Kunnia ja maine viittoi Häntä taiteen maailmaan. Täynn' ol' mieli miettehiä, Sydän lämmin, hehkuva; Kevätaika oli sillä Ja se versoi lauluja.