Mahtavimmin kantelonsa Sävelet ne silloin soi, Kun hän draaman ikikauniin, Kun hän "Daniel Hjorth'in" loi. Sadat syömmet syttyi silloin, Syttyi toivoon ihanaan: Noin kun kevät runsas ompi, Mitä kesä tuottaakaan?
Mut ei kesä koskaan tullut, Tuli takatalvi vaan, Syömmen nuoren, rikkaan hyyti Kolkoksi kuin erämaan. Pyhä tuli sammui silloin, Hengen valo katosi, Kevät kuoli — kukat kuihtui, Laulut ijäks vaikeni.
Talon kolkon synkät suojat Kätki nuoren laulajan, Talo kolkko yhä vielä Kätkee ruumiin riutuvan. Laulunsa yl' maamme kuulut Hälle ovat oudot vaan; Kuni varjo, vainaja hän Liikkuu vielä päällä maan.
* * *
Tän tarun olen kuullut Keväästä sydämmen, Jon surmas takatalvi Jo sarastaissa sen. Siit' on jo monta vuotta, Mut talvi kestää vaan — Ei aurinkoa löydy, Mi sais sen poistumaan.
Johannes Takanen.
(k. 1885.)
Ei sulle onnettaret hymyelleet, Sun teilles kukkasia kylväen; Ei lemmittynään sua lemmiskelleet He riemujansa sulle jaellen.
Sä ankarasti nuorena jo vallan Sait tutustua elon myrskyihin, Kun kova onni henki hyisen hallan Sun toivos ihanimpiin kukkasiin,
Kun puute vaani sua saaliiksensa Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois, Kun syömmes nuoren aatekuvinensa Tuo julma peikko vanginnunna ois.