Vaikk' ei neros kauan saanut luoda, Ihanteitas maalles ilmituoda, Henkes kuvia ei monta suoda, — Lepäät kaihottuna sa!
Haudallas — ei kotikuusi siellä Huminoi, mi sulle kaihomiellä Suruamme suurta äidinkiellä Suloisesti kuiskoais.
Mutta tuuli, joka siivin liitää Halki ilmojen, se luokses kiitää, Tervehdyksen tuoden, kertoin siitä Maasta, joka kalliin on.
Suomen pääsky, ollen talvitiellä, Levähtäissään palmupuussa siellä, Sulle visertelee kaihomiellä Viestin synnyinmaastasi.
Silloin kuuntelee sun henkes heitä, Silloin muistelet sa armas meitä; Viestin sulta, tullen taivaan teitä, Tuopi tuuli, pääsky taas.
Uno Cygnaeus.
Tyynen meren rannikoilla, Metsiss' uuden maailman Kulki kauan, kauan sitten Poika kylmän Pohjolan.
Villin luonnonkansan kesken Omaa maataan muisteli, Siellä syttyi suuri aate Suomen kansan onneksi.
Ajatteli omaa kansaa Salomailla Suomenmaan: Miten voisi herättää sen Täyteen itsetajuntaan?
Miten saisi tiedon vedon Salomaiden sydämmeen? Miten kansaa veljyytehen? Miten hengen vapauteen?