Mut käy vaan, kansa kallis, Es'isäis jälkiä, Ja muista: totuus aina Maan ompi perivä! Sä kulje suoraa tietäs — Ei hukkahan se vie —, Useinkin vaivan kautta Käy onneen oikotie.
Jos kaikki, kaikki pettää, Ei petä Taivainen; Hän kaikkivoipa ohjaa Kohtalot kansojen, Kuin vesiojat johtaa Hän syömmet ruhtinain Ja murtaa pahain juonet — Saa voiton totuus vain.
En unta uneksinut Ma sulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa; Se nouseva on kerran Lomitse pilvien Ja siunauksen tuova On runsaan Suomellen.
Tuleepa myrskyt —
Tuleepa myrskyt tahi rajuilmat, Tuleepa nälkä, rutto, kuolema, Tää kansa se ei murru, tyyten sorru, Niin kauan kuin suur' elää Jumala.
Sill' ei oo kansaa, mi niin paljon kärsi Vammoista nälän, ruton, sotien, Mi, varjona vaikk' kuolon yössä hoippui, Pyhyyttä kunnioitti lakien.
Sill' ei oo kansaa, jonka historia Niin kirkas ois, kuin Suomen kansan on; Jos verta viljalta sen lehdill' onkin, Se petoksest' on puhdas, tahraton!
Ja senpä vuoksi sill' on elinvoimaa Ja senpä vuoks' se sortua ei voi — Ja senpä vuoks' sit' taivaan käsi suojaa Ja sille paistaa toivon kirkas koi. —
Ja menneisyyden mainehikkaat haudat Ne toivon koille kirkkautta suo, Ett' ajan sen ne lemmen, alttiiks-annon Myös kansan nykyisenkin syömmen luo.
Ja sillähän juur' elinvoimaa onkin, Ken alttiiks' antaa voi ja rakastaa, Kell' onni maansa on niin pyhä, kallis, Sen että eestä kaikki väistää saa.