Ja siks' saa tulla myrskyt, rajuilmat, Saa tulla nälkä, rutto, kuolema; Tää kansa se ei murru, tyyten sorru, Niin kauan kuin suur' elää Jumala.
Rakkaus korsia kokoo.
Kaunis, kallis on synnyinmaani, Suomi-äitini armahin, En sen vertaa ma tiedä toista, Mi mun mieltäni lumois niin. Katso — näätkö sen vaarat, vuoret, Näätkö välkkyvät vedet nuo? Ne — ne tenhoa mielen voipi, Lemmen suuren ne rintaan luo.
Käyös metsien pimentoihin Kuusten kuiskeita kuulemaan, Käyös leppeihin lehdikkoihin, Käyös laaksohon kukkaisaan, Taikka soutaos illan tullen Vienoj' aaltoja vilppaita, Niin ne kertovat kaikki sullen, Suomen niemyen suloa.
Ellei rinnassas sydän silloin Syki lempeä hehkuvaa, — Ilomielin mi kaikki uhraa, Jos niin vaativi isänmaa, — Miksi riemuat, kaihot sitten, Mitä varten sa vaivaa näät? Kolkko, tyhjä on elämäsi, Työsi, rientosi itsekkäät.
Synnyinmaasi ei niistä hyödy Eikä kansasi köyhä myös; Haihtuu tyhjänä tähkäpäänä Hedelmittä sun vaivas, työs. Mutta rakkaus korren pienen Yhteistyöhömme tuoda vois, Eikä jouten se kors' ois tuotu, Synnyinmaa sit' ei hyljäis pois.
Hämeen laulu.
Soi Hämeen laulu raikas, soi — Kajahda pilvihin! Ja kansasta sä tarinoi, Mi voimin pontevin On työskennellyt, taistellut Ja karun luonnon voittanut.
Niin jalonjylhä luonto on Saloilla Hämeen maan Ja kansakin tää pelvoton On tyyni, vakaa vaan, Vaikk' elon aallot elämöi, Vaikk' kuinkin myrskyt mylleröi.
Mut suvilehdon lempeys Myös kansaan hengen luo, Ja vetten, metsäin viehkeys Mietettä monta tuo; — Siks' on tää kansa sitkeä Niin ihmeen hellä, miettivä.