Miss' ennen suot ja rämehet Vain hyytä huokuivat Ja tuotti tuskat tuhannet Ja nälkäkuolemat, — Nyt viljapellot aaltoaa, Ne edistystä kannattaa.
Ja missä synkkyys vallitsi Ja hengen musta yö, Nyt opin ahjot leimuvi, Ne loi tään kansan työ. Niiss' soihtu valistuksen on, Ne viittaa valon voittohon.
Kun sota syttyi, salamoi Ja surmaa suitsutti Ja maahan vihamiehen toi, Mi ryösti, murhasi, Ei sortunut se silloinkaan — Se taisteli ja toivoi vaan.
Se mont' on kovaa kokenut, Tää kansa Hämeenmaan, Mut sille voimaa valanut On usko Jumalaan; — Siin' on sen kilpi ankara, Sen kalpa kirkas, voittoisa.
Se usko läpi usman, yön Sai kansan voittohon, Se leimasi sen toimen, työn, Se siunannut sen on. Sit' ellös hylkää konsanaan, Sä kansa kallis Hämeenmaan.
Soi Hämeen laulu raikas, soi! Kajahda pilvihin! Ja kansasta sä tarinoi, Mi voimin pontevin Käy innoin elon taistohon Ja uskoo valon voittohon.
Kansansa halveksijoille.
Voi teitä, kehnot, raukat, Te maamme onnettuus, Kurjissa sieluissanne On valhe, kavaluus. Pyhimmät aatteet, tunteet, Mi syömmet innostaa, Ne teiss' on ulkokuorta Ja tyhjää pakinaa.
Maa, minkä leipää syötte, On teille vieras se, Sen kansaa halveksitte, Sen kielen hylkäätte. — Maan päältä jospa voisin Teit' tyystin poistaa pois, En soisi, hautananne Ett' isänmaani ois!
Oi jospa tuli taivaan Äkisti laukeais Ja syömmet kurjat, kylmät Kerrassaan kadottais! — Ei — tulta tuhoovaista En teille toki sois, Vaan tulta, joka kuonast' Eroittaa kullan vois.