Kaunokoivut hiljallensa Kuiskailivat keskenään, Lehdon linnut kiitoksensa Visersivät virsissään.
Yli vetten, maiden loisti Onni, rauha hiljainen; Yli vetten, maiden toisti Luonto: kiitos Luojallen!
Mutta sydämmeni yksin Vaiken', oli ääneti; Luojoansa ylistyksin Lähennyt ei sieluni.
Kylmänä mun rinnassani Sykkieli sydän vaan, Penseästä povestani Poistunut ei routakaan.
Mutta silloin taivahalta Valo koitti sinnekin, Valo lämmin Golgatalta, Valo kirkkain, ihanin.
Ristin valo Golgatalta Sydämmen kun valaisi, Hiljaa siellä kirren alta Kevähän se herätti. —
Ylhäinen vieras.
Ylhäinen vieras talohon on tullut, Hän vaimon vanhan luokse tullut on. Niin kumman oudoks' käypi vaimon mieli, Kaikk' elpyy menneet muistot elohon. Ja suurin kuvin ohi sielun silmäin Nyt rientää vuodet pitkän elämän. On paljon, joka paremp' oisi toisin, On monta työtä synnin synkeän.
Kun katsoo vieras korkea ja vakaa, Niin yhä kirkkaammiksi kuvat käy Ja silmä tarrautuu niihin kiinni — Mut ilon aihetta ei niissä näy. Ja silloin tuska saa ja mieli murtuu Ja outo tulevaisuus kauhistaa. Jo ov' on auki, josta täytyy mennä Niin yksin tietä tuntemattomaa.
Niin ypö yksin — eikä tiedä minne! Edessä musta kuilu ammottaa, Mink' yl' ei silmä kanna, aatos lennä. Ken syvyyden tuon voipi silloittaa? Ken tietää, mitä kätkee toinen ranta? Siell' ihmishengen onko määrämaa? Ja sortunutko siellä rauhan löytää Ja anteeksiannon sovitusta saa?