Vaan kirkastettuna taivon mailla On henki lapsesi viaton, Hän virren kaunihin veisaa siellä Ja valkosiipinen enkel' on.
Niin ellös sure, sa äiti armas, Vaikk' kylmä ruumis sylissäs on, Vaikk' kukkas kuihtui ja toivos murtui! Oi ellös sure: hän enkel' on.
Tarina.
On taru vanha, mainio, Suruinen, herttainen; Ens' ihminen sen tunsi jo Sen tuntee viimeinen.
Se taru entis-aikojen Ja aikain tulevain, Se taru ihmissydänten Ens' rakkaus on vain.
Kun syömmehen se kelle saa, Se suloansa suo, Se elvyttää, se riemastaa, Se kukkasia luo.
Maan mullasta se nostattaa Miel'-alan ihmisen, Ik'-onni on sen määrämaa, Se johtaa onnehen.
Mut mailman myrskyt useinkin Sit' tiellä vainoaa Ja henkii hyytä kukkihin, Sydämmen surkastaa.
Ja sitt' ei muuta jäljellä Kuin muisto, muisto vaan, Ja onnen puute, ikävä. Ja halu Tuonelaan.
On rakkaus se tarina Ajoista aikoihin; Tuo surun se tai onnea, Tuo ehkä kumpaakin.