Kosken partaalla.
Hän kosken partahall' istui, Sen kuohuja katsellen, Ja seikat muinaiset muistui Nyt mielehen neitosen. Hän lapsuus-aikansa riemun Taas muisti nyt armaimman, Ja ensi lempensä liemun, Tuon hehkuvan, intoisan.
Hän muisti, kuink' ihamiellä Suv-'illoin hän leijaili Ja poimi kukkia siellä Ja Ahtia aatteli. Ja tyyn' ol' ilta ja hiljaa Vaan rastas se visersi, Ja vienoon heiluva vilja Ja kukat ne tuoksuili.
Ja raitis laulunsa illoin Halk' kuohuvan kosken soi, Ja tuuli tuoksuva silloin Se vastimen armaan toi. Tuon laulun nytkin hän muisti, Se soi hänen korvissaan, Ja tietämättänsä luisti Sen sanat jo sointumaan.
Hän lauloi, sävelet riemuin Halk' kuohuvan kosken soi, Ja ensi lempi se liemuin Taas tenhonsa mieleen loi. Hän vaiken'. — Toinen nyt hällen Ei vastannut lauleloon, — Ja poski hohtava jällen On vaalea, rusoton.
Vellamon neito.
Kuuhut loistaa taivahalta, Kuvastuupi aaltohon; Ihanaisna aallon alta Nousee neito Vellamon.
Oi, hän jätti isän linnan, Ahdin kultakartanon, Viehkeätä tuskaa rinnan Viihdyttääkseen lepohon.
Ja hän katsoo ihamiellä, Kuinka kuuhut kumottaa, Pilvet valjut, tummat siellä Toinen toistaan tavoittaa.
Rannan metsä huokaa hiljaa, Kyntörastas visertää, Vienoon heiluu pellon vilja, Veden kalvo välkkyää.