Oi, että se pyyntö kuuluis Ja tunkisi sydämmiin Ja lempeä herättäisi Se veljihin kärsiviin!
Mut penseä, kylm' on mailma, Niin kylmä ja itsekäs; Oi lapsonen — ei se huoli, Vaikk' kuolisit nälkähäs.
Laps' raukkani, ken sa lienet, Kova kohtalos liian on: Elo pitkä on kenties sulla ja — synkeä, iloton.
Riemun ja surun malja.
On riemun malja ja surun malja, Ja laulaja niistä juo. — Autuutta Olympon Ja tuskaa Tartaron Ne hälle suo.
Ja riemun malja on pien' ja kirkas, Se loistavi helmeillen. Ja ilon ihanan Ja suuren, runsahan Suo vaahto sen.
Ja siitä kumpuvi laulut hellät Ja hilpeät, riemuisat; Ylistää sointua, Elämän suloa Ne tahtovat. —
Mut surun malja on suur' ja syvä, Se täpösen täysi on. Kaikk' elon murehet Ja tuskat tuliset Ne siinä on.
Ja siitä laulajan juoda täytyy Niin syvältä siematen; Kuin elon nestettä, Niin juopi myrkkyä Hän — riutuen.
Ja täytyy lauloa surut suuret Ja ankarat taistelut, Siks' kunnes viimeinen Sykintä sydämmen On tauonnut.