Ne vartoi pilvien kulkijaa, Ne odotti heimoa laulun, Mi voisi kinokset kukittaa, Ja viljelis soiluvan aulun, Ja luonnon soittoa kuunnellen Myös lempiluottehet kuulis sen.
Ja silloin, silloin sa tulitki, Sa kansani kumma ja kallis; Ja kannel sun oli ilosi Ja taikasi tenho sun vallis. Sa tunsit taivaan ja tunsit maan, Sulle haastoi urpukin oksaltaan.
Sun täällä kylvösi kaunis nous Ja täällä sun savusi sauna, Ja täällä ruuhesi riemuin sous — Oli kaukana kateus, kauna. Ja kumma kantelos helkkyin soi, Se sur' ja itki ja ilakoi.
Se soitti lempeä lehtojen Ja salojen suurta rauhaa, Se huokui kastetta kyynelten Ja aaltojen tenhoa lauhaa. Niin syvä siitä soi kaipaus Ja mielen murhe ja riemastus.
Se äidin lempeä kertoili, Mi pyhää on, taivaista juurta, Ja sammon synnyn ja ryöstönki Ja valon taistoa suurta. Laidalla lumien ikuisten Se viittoi suurehen suvehen.
* * *
Mut vuosisatojen peitossa Ja pitkäin talvien takana Se nukkui se suuri suvi. Sotaratsut peltoja tallasi, Ja miekat, tapparat välkähti Ja kannel se vaientuvi.
Voi aikaa tuskain ja murheiden, Voi aikaa näljän ja hurmehen Kun kansoa vaani kalma. Kun milloin lännestä länkä nous Ja milloin idästä surma sous, — Maan varjosi tuonen talma.
Se kulki kuoleman niittomies, Ja mustaks kylmeni lämmin lies, Sotahaudat suurina aukes. Ja parvet miesten ja sulhojen Ne sortui kuolohon urhojen, — Maan valtavoima se raukes.
Jäi työhön vaimot ja vanhat vaan, Mut mahti jouda ei rakoon maan, Se puhkes uutena ilmi. Se piili povessa kansan sen, Mi leikki haudoilla isien Ja lasna maatansa silmi.