Oi kansa pilvien kulkija, Sun täytyi suuria tuntea Kun aikoja kestit näitä! Ken leipähuolissa mataa vaan, Se sortuu, sortuu kuin mato maan, Ei kestä se myrskysäitä!

* * *

Siellä, missä korven hiljaisuus Luonnon suurta mahtivirttä säistää, Siell' on salon tyyni rauhaisuus, Jot' on pakko vihan, vainon väistää. Sydänvesillä soiluvilla Vain rauhan ruuhi se sous, Ja vaarojen kaltahilla Koti suojaan kuusien nous. Ja siellä, siellä Suomen soitto säilyi, Kun vainon aallot kaikkialla väilyi.

Taittoi siellä toivon terhoja, Poimi siellä unten ulpukoita. Niissä, niiss' on taian tenhoa Lemmenluottehia ihanoita. Niiss' on voima ja valonvalta, Mi kirkkahaks yönkin saa, Mi talven ja tuiskun alta Kesäkukkia nostattaa. Kun yli maan ne kerran välkkyin vuoltaa Niin niiden helke surun saihot suoltaa!

* * *

Oi maani, jälkehen myrskyjen Jo koitti lempeä laimi. Ja surun alta ja murheiden Sun kohos onnesi taimi, Ja takaa hohtavan rusohäivän Nous salo säihkyvä nuoren päivän.

Sun vanhat virtesi helkkyin soi Yl' Suomen suuren ja laajan, Ne syömmet sytti ja toivon toi Ne kansan keskelle taajan. Sen valontyöllä on syvät juuret: On Väinön virret nuo soivat, suuret.

Ja kansan valtasi innostus: Suo Herra siunaus myötä! Nyt viittaa valo ja valistus — Niin kauan kesti jo yötä! Ja seuraten parhaita poikiansa Käy mielin lämpimin työhön kansa.

Se perkaa soita ja korpia Ikilunten laidalta alkain. Saa säilä säihkyvä ruostua — On työssä välkkyvä valkain. Ja hengen herkeät hetteet herää, Ja valon kukka se tekee terää.

Ja "Maamme", "Maamme" se tenhoin soi, Se työhön kutsuvi jaloon, Korkeinta maassa se kunnioi, Se kansan vihkivi valoon. Sun valon kansaksi Luoja sääsi, Oi nosta, kansani, nosta pääsi! —