Oi kiitos kaikesta kauniista, Mi maass' ei koskaan maada! Oi kiitos kaikesta suuresta, Jota kalman käs' ei kaada! Se sielussamme nyt unelmoi, — Se kerran kukkia voi!
Mut vasta Sinä aukaisit Kuin uuden mailman meille, Kun lämpömielin meidät veit Sa runon, aatteen teille. Niin suureks Suomi laajeni, Niin kalliiksi, niin pyhäksi.
III. Luonto ja sydän.
Vuorelta mereen.
Metsäisen vuoren rinteillä Pulppuili lähde siintävä Taivasta kuvastain. Sen tunsi taivaan tuuloset Ja pilvet, päivän sätehet Ja sammalmätäs vain.
Se siinteli ja välkkyili, Se pulppusi ja uneksi Ja suhisi ja soi. Mut sinivyötä katsellen Sen heräs kaiho mielehen — Se kauvaks vaiteloi.
Ja katsoin vyötä yllänsä Se uursi maata eessänsä Ja solui laaksoon näin. Ja kautta kukkaniittyjen Ja ohi lehdon liepehen Se vieri kylään päin.
Oi ihanuutta maailman, Min luonut suuren Jumalan On lemmen runsaus! — Mut kylää lähemmä kun käy, Ei enää suloutta näy — Kaikk' katoo kauneus.
Siell' on niin rajoitettua Ja halpaa, kurjaa, ahdasta, On ruma ruokottuus. Se silokalvon röyheltää, Se heloaallot pimentää Tuo kylän siivottuus.
Se puron mieltä painaltaa Se ikävöi, se halajaa Pois metsään vilpoisaan. Mut sinne kotiin lapsuuden, Metsäisen vuoren rinteillen Ei pääse konsanaan.