On rannalla rimpi tuulien tuutima. Sun hentonen, hieno, myrsky on murtava! Nyt lainosten lailla sa liikut Ja huojut ja heilut ja kiikut, Niin notkea vartesi on. Mut hyinen kun vinkuvi viima, On mennyttä riemusi tiima Ja tuuli sun taittava on.
On kukkanen kalvas varrella valtatien. Voi oikkujen julmain uhrina oot sa pien'! Sa tuoksut ja vienosti häilyt Ja hymyät, päivässä päilyt, Niin puhtoset helpehes on. Mut lapsonen leikkivä, armas, Tai kulkija kylmä ja karmas Sun, vienoni, polkeva on.
Oi sykkivä sydän rinnassa ihmisen, Laps' hentonen, herkkä riemun ja murehen, Sa lemmit ja laulat ja värjyt, Ja toivot ja kaihoat — särjyt, Sun murhe se murtava on. Oot heikompi rimpeä, kukkaa, Oot lähempän' onnesi hukkaa Ja kohtalos — kärsiä on!
Kalliolla.
Jo laskihe päivä, Tuliliekkiä taivaalla ui, Ja metsän latva ja järven laine Suloauvosta punastui.
Tää kallio kaunis, Koko seutua halliten, Se katsoo kauas ja korkealle Yli surujen, riemujen.
Se nähnyt on monta Sukupolvea ihmisten. Ne hetken kukki ja kuoli sitten Kuni rimpyet riutuen.
Sen rinne on jyrkkä, Sieltä kuolema ammottaa; Mut yli kuilun, jos tyynnä katsot, Näet laajalti maailmaa.
Käy kulkija tänne, Tääll' on ääretön avaruus. Voit täällä kaihoas lauleskella, Pyhä täällä on hiljaisuus.
Tän kallion tunnen, Täällä onneni kukkia loi. Mut varo! Pieninkin harha-askel — Ja sun kuilu se niellä voi.