Enkä tiennyt sinusta silloin, Sua nähnyt en milloinkaan, Eikä soinut äänesi mulle — Ventovieras sa olit vaan.
Sitten kerran talvisen illan Hämärissä me tavattiin — Hetki lyhyt — mut ei se meiltä Joudu konsana unhoksiin.
Ja sa heitit melskehet mailman, Ristiaalloista riensit sen, Kuni rauhan tyynehen rantaan Tulit suojahan koivujen.
Silloin alkoi talvinen hanki Kevätkukkia nostattaa, Mailma soi ja säteili meille, Kaikk' ol' armasta, ihanaa. —
Mutta myöhään, liiaksi myöhään Yhteen tähtemme osuivat; Ken ei usko onnehen, siltä Kukat kuihtuvi kauniimmat.
Koivun juurella.
Me koivun juurelle istuttiin Vihantain oksien alle, Ja koivun latva se huminoi Ja rastaan laulu se sieltä soi Armaalle kuuntelevalle.
Ja silloin kerroit sa minulle Elosi synkeän tarun, Sen kuinka kuihtuivat kukkaset, Sen kuinka murtuivat toivehet Pakosta kohtalon karun.
Ma sua ääneti kuuntelin Ja sielun silmälle aukes Elämän kalsea onteluus, Ja kolkko, pimeä pohjattuus, Sun johon onnesi raukes.
Kevättä luonto se soitteli — Mun kaiho painalsi mieltä. Sun synkkää taruas kuunnellen Myös oman kuuntelin sydämmen Suruisen armasta kieltä.