Kun Luojan päivyt se kevään toi, Niin järvet jäistä ne irkos, Viritti lintuset laulujaan, Maa nuori nostatti kukkiaan Ja koko luonto se virkos.
Sun elos' synkeä tarina Keväimen herätti mulle, Herätti kukkaset laulujen — Mut niiss' on kastetta kyynelten Ja hiljaa soipi ne sulle.
Lumohetkinä.
Lumohetkinä kahden kun istutaan Minä katselen hiljaa sua. Näen kunnian kaartavan otsaasi Ja se tenhoo niin jalosti mua, Ja ma riemuitsen: Ylväs oot Sinä sieluni ainoinen!
Sinun henkeäs hienoa kuvastaa Silmäs säihkyvä sinisyvyys, Jalo luonne se kirkasna kimmeltää, Jalo luonne ja syömmen hyvyys. Ja ma vaikenen, Pyhä on Silloin miel'ala sydämmen.
Pyhä syttyvi välkkyvä aavistus, Luopi sieluhun kirkkaan valon. Miten suuri on hän, joka kaiken loi, Hyvän ihmisen loi ja jalon! Häntä aavistan, Kun ma nään Kasvos ilmehen kirkkahan.
Lumohetkinä kahden kun istutaan, Minä katselen hiljaa sua, Näen valmihin ihmisen eessäni Ja se tenhoo niin jalosti mua. Ja ma riemuitsen: Ylväs oot Sinä sieluni ainoinen!
V. Uskonto ja mietiskely.
Joulu-aattona.
Oi sa joulu-ilta Herttainen ja armas, Vieno, rauhaisa! Ilon puhtahimman, Sovun, soinnun tuoja, juhla korkea!