Yks ainut, ainut vaan On pyhä ollut päällä laajan maan, Mut Hän se ainut oli armollinen. Hänellä nim' on rauhan ruhtinaan, Ja veljen rakkaus Povessa Hällä oli taivahinen.
Siks yksin Hänellä On oikeus ja valta tuomita Maan eksyviä lapsosia meitä. Hän näkee syyt, Hän katsoo aikeita, Ja kaikki ymmärtäin Hän harhaan käynyttä ei luotaan heitä.
Tääll' alla kumpujen Niin monta siunattua nukahtaa, Ja monta, joist' ei paljon hyvää muista. Mut armoos, Herra, uskoa ne saa, Sa näet syvempään, Ikuiseen tuskaan Sin' et heitä suista.
On päivä vainajain. Oi nukkuneita Herra siunatkoon, Hän siunatkoon myös valvojia meitä! Me ihmislapset kalman kartanoon, Asuntoon hiljaiseen, Tulemme kaikki elon eri teitä.
Uskovaiset.
Uskovaiset usein valittavat: "Mailm' on paha sekä syntinen. Erillään on elettävä siitä, Ett'ei koituis hukka sielullen."
Näin he valittaa, mut minä mietin: Mailmakin on Luojan laatima; Toinen puu on suora, toinen käyrä, Oma kauneus on kummalla.
Toinen vuor' on jyrkkä, toinen luisu, Harja kummankin on pilviin päin; Toinen virta vuolas, toinen tyyni, Kumpikin käy mereen vierähtäin.
Ihmisetkin ovat monenlaiset Muodoltansa että lahjoiltansa. Kaikkein kehnoimmallakin myös sentään Jotakin on hyvää povessaan.
Oi niin kaunis ompi Luojan taivas Ja niin kaunis ompi Luojan maa. Pahan rinnalla on paljon hyvää, Paljon ylvästä ja ihanaa.