Kesän kauniin maalleen se loihtikin, Nousi heelmähän hengen laiho, Ilo syttyi mielihin satoihin Ja niin kauas kaikkosi kaiho, Ja talven kansa se kukkia loi Ja suuria unelmoi.
Suvi suuri meilläkin ollut on; Oli riemun rikkaus suotu, Oli onni tyyni ja talmaton, Oli taivaan valoa juotu. Ja kotkana toivomme kimmeltäin Se kohosi päivään päin.
Suvi ollut on. — Nyt on syksysää, Nyt on maassa synkeä suru. Vihan, vainon käypi nyt tuulispää, Rikas riemumme on vain muru. Mut hengenpä suvelle sittenkin Soi laulumme kaunihin.
Kynän vaikka täytyykin vaieta, Vaikka pannaan paulahan sana, Eipä siltä kansaani uljasta Ole vielä voittanut Mana. Ken taivahan valoa juonut on, On vankka ja pelvoton!
Senpä aatos kotkana liitelee Ja se tekee tyynenä työtä, Tarinaa se aikojen kuuntelee, Sill' on toivo tenhoisa myötä. Ei ijäksi myrsky ja pilvisää Voi päivyttä pimentää.
Joll' on taivaan hattarat hallussaan, Joka vallan pilvissä pitää, Hänen, Hänen myöskin on kansat maan Ja Hän silmää länttä ja itää. Se soi kuni taivahan tuulahdus: Jo tulkohon valkeus!
Silloin päivyt meitä se suutelee, Meille, meille se kultia valaa, Julkivääryys tyhjäksi raukenee, Sekin raukee, mi sortaa salaa. Ja pilvetön Suomen on taivas taas, On rauha siunaus maass'.
Kynä tehdä tenhoista työtä saa, Omantunnon se lausuvi kieltä, Ja se valloille huutaa ja julistaa Sanoin vallaten mahtavain mieltä: On pyhinnä perheessä Jumalan Ain' oikeus heikomman!
Mut kun hän tulee.
Voi miks' ei, miks' ei kantelo nyt kaiu, Kuin kaikui kannel suuren soittajan? Miks' kieliltään ei tenhosävel raiu kirkastain hyvän, kauniin, oikean?