Kuni luomisen päivänä armaat Ovat veet sekä mantereet; Ihmismielistä miettehet karmaat Kera talven on haihtuneet.
Niinkuin ruoho on ihmisen lapsi, Hetken lyhven hän kukoistaa, Pian harmahaks käypi jo hapsi — Hauta kolkkona aukeaa.
Mutta rintansa kaihova sulkee Ikuisuudesta sakenen, Valon lähteestä ollen se kulkee Valon luo ijankaikkisen.
Kasva leimuksi sakene rinnan, Kasva korkeaks ajatus! Käyös suojihin mökin ja linnan Kuni taivahan tuulahdus.
Poista kaikki, mi siellä on halpaa, Mädännyttä ja kehnoa; Murra kahleet, mi henkeä salpaa Jalolentoista, ikuista.
Nosta kaikki, mi maassa on pientä, Unhotettua, ylvästä; Vala voimaa kuin lumouslientä, Tue, lohduta, virkistä!
Valon kansa.
Silloin suojassa Urosten sulhon, Suomen suurena suvena, Sees oli taivas ja kukkea maa, Murhe se solui jo muistojen taa —: Alkoi onni jo ouruta.
Lempiluottehet laulaja löysi, Kannel tenhoten kajahti, Helkkyili riemua, toivoa soi, Mielihin voimaa ja intoa loi, Herätti, nosti ja hurmasi.
Valkain välkähti, palkehet paisui, Säkenet säihkyen soilehtii. Tenhoisa sampo se onnea tuo, Soiluvan suonkin se tähkihin luo — Valoa kansa se uneksii.