Laulun luottehet laajalti soikoon, Kajakka olkohon tiedon koi! Suomea työ yhä eespäin vie, Viitottu sillä on valohon tie — Rauhassa ruostua miekka voi. —
Silloin suojassa Urosten sulhon Onnen suurena suvena, Laidalla ainaisen lumen ja jään Kohotti valistus kukkean pään Jumalan päivyen paisteessa.
* * *
Mut sitten taivas se talmastui Ja onnen aurinko vaipui, Kun käsi voimakas hervahtui Ja alle kuoleman taipui. Niin Aleksanteria itki kansa, Kuin itkee lapsonen taattoansa. —
Sai pilvi pimeä idästä, Kaakosta sankea saiho, Se on niin musta ja synkeä, Se painaa niin kuni kaiho. Ja murhe, murhe se kansan valtaa, Kalmaanko päin sen jo onni kaltaa.
Turhaanko kaikki on tehty työ Elämän myrskyisen vuolla? Seuraako aamua synkkä yö — Maineetta täytyykö kuolla? Kun ei oo oikeus kansan ohja, Niin elon vaaruvi vankka pohja.
Me ollaan kolkassa pohjolan Pien' valon vartijajoukko, On työmme määränä uutteran Valaista varjoisin loukko, Herättää henki, mi vielä nukkuu, Pelastaa veljyt, mi muutoin hukkuu.
Me valon valtoja palvellen Tahdomme suureksi saada, Se kell' on säkene taivainen, Ei konsaan maassa se maada. Se tekee työtänsä tyynnä, hiljaa, Se kylvää kaukaisten aikain viljaa.
Viel' aika uusi on nouseva, Se surun Suomesta suoltaa, Ikuisten lakien voimalla Takaisin onnemme vuoltaa. Pois katoo mailtamme katku kalman, Pois haihtuu myrkkyisä tahma talman.
Ja lempiluottehet riemuin soi Kuin taian tenholla silloin, Ja Suomi suuria unelmoi Ja hulmuu valkeat illoin, Ja kansa kiittävi taivaan Luojaa, Hän, Herra, maatamme pientä suojaa.