Andersson. Tiikeri, vaikenetko! Älä saata minua järjiltäni. Vaimoni on kuollut, Jumalan kiitos! Ei!… avioliiton kyykäärmeeltä tiedän varjella minun Amandani, ainoan lapseni. Hän ei milloinkaan saa tulla tuntemaan ketään muuta mies-henkilöä, kuin minut… ja tieteen. Me kolme tulemme keskenämme viettämään onnellista elämää ja kun minä kerran kaukaisessa tulevaisuudessa erkanen täältä isieni luo, voin minä sanoa itselleni: sinä, isä Andersson, olet viettänyt onnellista elämää… vahinko vaan, ettei sitä voi jatkua vähän kauemmin… Oi! kyyneleet täyttävät aina silmäni kun ajattelen eroni hetkeä.
Anto. Niin, se on sangen kaunista, minä itken myöskin.
Andersson. Todellako? Kunnon palvelija… kiitos siitä sanasta.
Anto. Niin, minä tarkoitan, kun minä ajattelen, että minun täytyy kuolla.
Andersson. Mitä pirua se minuun kuuluu, milloin sinä kuolet. Sinulla ei mahtane olla mitään sydäntä, Anto. Niinhän sinä olet kuin mieletön eläin. Kurjaa todellakin!
Anto. Älkää sanoko niin, patruuna… se oikein sydäntäni särkee, kun patruuna ajattelee, että minä olen eläin.
Andersson. Kas niin, kas niin… No, eihän se ollut niin pahasti tarkoitettu… (Ottaa rahan liivintaskustaan.) Katsos, poikaseni, tätä pientä esinettä, se on niin kutsuttu "Quinarius". Siinä on kirjaimet H ja S, ja se on ikivanha.
Anto. Kas vaan noin pientä heittiötä!
Andersson. Etkö tunne itsessäsi jotakin, kun näet tällaisen pienen, viattoman veitikan?
Anto. Kyllä minä tunnen, patruuna.