Andersson. 64 ja puoli. Ei rahtuakaan sen enempää.
Anto. Onpa sitä siinäkin. Jos minulla olisi 64 vuotta hartioillani, niin olisin kyllä tyytyväinen tähän elämääni..
Andersson. Juuri sentähden, että olen niin tyytyväinen siihen, ei minulla ole halua erota siitä. Minä en näe mitään syytä miksi minun pitäisi kuolla. Minnalla on oiva vatsa, hyvät unenlahjat, sanalla sanoen, minulla on kaikki edut, mitä elämiseen tarvitaan.
Anto. Se on siis patruunan mielipide, ettei neiti saa milloinkaan mennä naimisiin?
Andersson. Niin, tietysti. Mitä hyötyä hänellä on naimisiin menosta? Eikö hänellä ole luonnollisesta isästään myöskin luonnollista seuraa? Mitäpä tekemistä hänellä olisi vielä toisen miehen kanssa, sitäpä tahtoisin tietää?
Anto. No, voi sun… Miehekseen, tietysti.
Andersson. Miehekseen! Oletko sinä hupsu! Mihin mies kelpaa? Mikä olisi hänen tehtävänsä? Niin, periä minut, joka en häntä tunne, hävittääkseen sitten minun taide-aarteeni, joita hän ei ymmärrä arvossa pistää. Vai tyttäreni miehelään, ei ikipäivinä!
Anto. Mutta onhan patruuna itsekin ollut naimisissa… ja…
Andersson. Vaikene, sinä luonnoton ihminen, äläkä manaa kuolleita esille. Sitä ei tyttäreni tiedä; sitä ei hän milloinkaan tule ajatelleeksi.
Anto. Vai niin… Se on kerrassaan kauheata, että rouva Andersson vainaja…