Andersson. Ei… erään ystäväni luo, erään muinaisrahojen kerääjän luokse.
Anto. Vai niin, no se tulee aina halvemmaksi.
Andersson. Aivan niin. Tiedätkö Anto… minulle pälkähti päähän hieno tuuma, suuri tuuma.
Anto. Se ei ole mahdollista, patruuna…
Andersson. Sen sijaan, että minä testamenttaisin kokoelmani valtiolle, olen nyt päättänyt antaa tyttäreni, minun Amandani, periä sen. Sillä tavoin se jää sukuun… ja Anderssonin rahakokoelmaan tulevat kerran ruhtinaat ja oppineet vaeltamaan juhlasaatossa, ja…
Anto. Mutta, entäs jos neiti menee naimisiin…?
Andersson. Käärme, älä pistä sydämmeeni! Sitä ei hän milloinkaan tee.
Anto. Mitenkä patruuna sen tietää?
Andersson. Suus' kiinni! Sitä et sinä käsitä. Minun tyttärelläni on ylevämpiä ihanteita kuin ajatella miesrahjusta. Hän on elävä tieteelle ja minulle, vanhalle isälleen… Minä olen vihkivä hänet tämän opin salaisuuksiin. Onneksi on minulla siihen aikaa, kun olen vielä niin nuori.
Anto. Niin, sehän on ymmärrettävää… 65 vuotta ei todellakaan ole mikään ikä…