Andersson. Otin hänet mukaani.
Anto. Äh! Ei nuorella naisella voi siitä olla huvia, ei…
Andersson. Eikö? Miks'ei sitten? Jos sinä olisit edes vähänkin sivistynyt, rakas Antoni, jos sinä lukisit sanomalehtiä, niin sinä tietäisit, että nainen, uusimpien tiedemiesten havaintojen mukaan on ihmiskunnan jäsen… eli, niin sanoakseni, ihminen. Kun nainen voi päästä vieläpä tohtoriksikin, niin lienee hänellä myös oikeus innostua korkeimpaan, jaloimpaan tieteeseen, muinaisraha-oppiin… tieteeseen metallirahan historiallisesta arvosta… no, mitäs siihen sanot?
Anto. Niin, mutta jollei neiti Amanda käytäkään tuota oikeuttaan… mitenkä silloin käy?
Andersson. Hänen täytyy se tehdä, sanon minä… hän tekee sen jo. Tän'iltaisessa huutokaupassa hän ei kertaakaan nukahtanut…
Anto. Mitä patruuna sanoo?
Andersson. Täyden totuuden… ei sen vertaa kuin edes pieni torkahduskaan. Ja sitten jälkeenpäin kutsuin hänet hienoille illallisille.
Anto. Nybergiinkö? [Tässä saattaa nimittää mitä ravintoloita kulloinkin on muodissa.]
Andersson. Ei… ei aivan niin.
Anto. No sitten tiedän… Le Nordiin…