Amanda. Huh, sentään, isä!
Andersson. Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulen täältä hirveän jyskeen; se oli aivan kuin laukaus tai jotain sen tapaista. Minä rohkasen mieltäni ja ryntään ulos… vaan en löydä mitään… paitsi tämän saappaan tuosta lattialta. No… minä tietysti luulen, että se on minun; minä otan sen ylös, kun samassa olen kuulevinani aivan kuin hautaholvista äänen, joka sanoo: anna sen olla… tai jotain sen tapaista. Se oli jo liian kauheata… ja se oli juuri silloin, kun minä huusin teitä.
Anto (its.). Nyt aavistan asian, (Ääneen.) Se oli kissa…
Andersson. Tyhmyyksiä! Joku ampui, tai…
Anto. Se oli kissa, joka sähisi, patruuna.
Andersson. Kissa! No, miten olisi tämä saapas sitten tänne joutunut?
Anto. Kuinka minä sen tietäisin? Ehkä se oli mestarikissa, joka käy saappaissa.
Andersson. Anto! Minä en kärsi mitään sukkeluuksia tänä kauheana hetkenä.
Anto. Olkoon niin, patruuna.
Amanda. Ajatteles isä, jos se olisi ollut varas.