Andersson (eriks.). No, nyt siinä ollaan! (Ääneen) Oi, herrani, ei kannata puhua… Se on aivan mitätön ja vähäarvoinen.
Teodor. Sitä parempi… Teistä on siis yhdentekevää, jos sen menetätte?
Andersson. Ei millään muotoa… Te käsitätte minut aivan väärin. Minulle se on tosiaankin suuresta arvosta… se on hedelmä monien vuosien säästöistä, vaivoista, valvomisista… mutta jonkun toisen kädessä se ei olisi monenkaan pennin arvoinen.
Teodor. Soo. Te luulette niin.
Andersson. Minä_ tiedän_ sen, vaan kuten sanottu, minulle on minun pieni kokoelmani rakas, rakas kuin oma lapseni.
Teodor (vilkkaasti). Lapsenne… onko Teillä sellaisia, herra Andersson?
Andersson. Yksi ainoa… yksi tytär… Amanda.
Teodor. Amanda… kaunis nimi. Arvattavasti oli vaimo-vainajannekin nimi Amanda?
Andersson. Ei, herraseni, se ei ollut hänen nimensä.
Teodor. Tiedättekö mitä, herra Andersson, minä olen ajatellut esittää… tai oikeammin pyytää Teiltä jotakin.