Andersson. Todellako! Valitettavasti ovat varani kovia pienet.
Teodor. Kas niin, älkää puhuko siitä… Kaksi tiedemiestä, kuten me, kaksi muinaisrahojenkerääjää.
Andersson (kauhulla). Mitä! Oletteko muinaisrahojenkerääjä?
Teodor. Ojenna minulle kätesi, veli Andersson. Suo minulle se ilo, että voin sanoa lapsilleni, kun kerran saan niitä: minä olen puristanut Apsalon Pietari Anderssonia kättä, suurimman muinaisrahojenkerääjän tällä puolen maailmaa.
Andersson (epätoivoisena). Hän tietää sen!
Teodor. Minä tiedän kaikki. Tämä kokoelma, jota Te sanotte pieneksi vähäpätöisyydeksi, oi, minulle se on suuri. Se on oleva elämäni ylpeys ja tästä ylpeydestä on kiittäminen Teitä, herra Andersson…
Andersson. Te ette kai ensinkään tarkoita sitä mitä nyt sanotte…
Teodor. Totisesti se on minun tarkoitukseni tai oikeammin… se oli. Kuulkaa… Tänä iltana tuumin itsekseni. Teodor von Flabben… niin, nähkääs, se on nimeni, sinun tulee käydä tervehtimässä ukko Anderssonia.
Andersson. Aivan liian kohteliasta, herra… von… Flabben.
Teodor. No niin… Nyt olen täällä. Olen antautunut vaaraan, jossa Te olisitte voinut leikata minut palasiksi… Te oivallatte niin muodoin, että minulla on omat aikomukseni?