Andersson. Ah, minä aavistan pahinta.
Teodor (eriks.). Minun tulee jo ukko sääli. (Ääneen.) Niin, minulla kyllä oli aikomus esittää Teille, että lahjoittaisitte Teidän rahakokoelmanne minulle sulasta ystävyydestä ja kunnioituksen osoitteeksi… mutta…
Andersson (kiivaasti). Mutta!
Teodor. Kun sain nähdä miten kurjan näköinen Te olitte, tuumin itsekseni näin: Teodor, sinä olet aatelismies, ei olisi arvosi mukaista musertaa vanhan porvarin sydäntä… anna Anderssonin, tuon vanhan rahjuksen, pitää ruostuneet roponsa.
Andersson (ryntää ylös). Mitä minä kuulen! Te olisitte kyllin ylevämielinen, kyllin jalo…
Teodor (liikutettuna). Niin se on… Se on tyhmää, mutta se ei ole autettavissa… Luoja on antanut minulle aivan liian tunteelleen sydämen. Se on minun onnettomuuteni.
Andersson. Jalo suur-ryöväri… miten voin kiittää Teitä? Te annatte minulle elämäni takaisin… enemmän kuin elämäni…
Teodor. Älkää puhuko tuonlaisista pikkuseikoista herra Andersson.
Andersson. Kyllä, sillä minun täytyy puhua… Älkää kieltäkö minulta iloa saada kiittää Teitä…
Teodor. No, antakaa soida sitten! Minä en voi kieltää Teiltä mitään. Teidän ulkomuodossanne ja tavoissanne on jotakin, joka muistuttaa minun mummovainajaani. Niin, akka kuoli noin kymmenen, kaksitoista vuotta sitten.