Andersson. No, mitä hän tahtoi?
Anto. Sitä hän ei sanonut.
Andersson. Se oli siis kerjäläinen kuitenkin.
Anto. Ei ollut! Ehkä se oli joku muinaisrahojen kerääjä, niin, tuollainen kuin patruunakin.
Andersson. Herra varjele! Ethän vaan päästänyt häntä sisään?
Anto. Eikös mitä… Patruuna on poissa, sanoin minä, ja sitten suljin oven, että hänen nenänsä oli jäädä väliin. (Eriks.) Oi jos niin olisinkin tehnyt.
Andersson. Oikein teit, poikani. Ei sitä milloinkaan voi olla liian varovainen… Tuoppas tänne minun yönuttuni; se riippuu makuukamarin seinällä.
Anto. Makuukamarissa! (Eriks.) Mutta jollei hän olekaan lähtenyt ulos… jos hän onkin tuolla sisällä… hui sentään! (Ääneen.) Minä otan kynttilän mukaani, patruuna, etten sysää siellä mitään kumoon. (Ottaa kynttilän ja menee vas.)
Andersson. Niin, oikein, rakas Antoni. Varovaisuutta… Tänään on sinulla syytä olla hyvilläsi, veli Andersson. Rahahuutokauppa meni mainiosti… annappas… ei vähempää kuin neljä kultakolikkoa aivan polkuhinnasta. Muutaman vuoden kuluttua on Anderssonin nimi tähtenä loistava muinaisrahaopin taivaalla. Oi, ihana tiede!
Teodor (tirkistää kaapista; erikseen). Jos yrittäisin pujahtaa hämyssä.