Ollaan ääneti; kuuluu ainoastaan Ilja Ivanovitshin kotitekoisten saappaiden narina ja kotelon sisässä olevan seinäkellon kumeaääninen naksutus.
Niin kuluu joskus puolikin tuntia, jolla ajalla ei tapahdu muuta kuin että joku haukottelee kovaäänisesti ja tehtyään ristinmerkin sanoo: "Herra siunatkoon!"
Hänen jälkeensä haukottelee joku toinen; sitten avaa kolmas hitaasti, aivankuin käskyn mukaan, suunsa, ja niin edespäin; ilmanliike keuhkoissa tarttuu jokaiseen ja joiltakuilta herahtaa kyynelkin silmästä.
Ilja Iljitsh menee ikkunan luo, katsahtaa ulos ja sanoo ihmetellen:
Kello on vasta viisi ja ulkona on jo noin pimeä!
— Niin, vastataan siihen: — tähän aikaan on aina pimeä, pitkät illat ovat käsissä.
Mutta keväällä ihmetellään sitä että pitkät päivät ovat saapuneet. Kun heiltä kysytään, mitä varten ovat nuo pitkät päivät, niin eivät he sitä osaa sanoa.
Taas syntyy hiljaisuus.
Joku siinä rupee niistämään talikynttilää ja äkkiä sammuttaa valkean: — kaikki säpsähtävät: — Se merkitsee satunnaisen vieraan tuloa! sanoo joku päättäväisesti.
Joskus syntyy sen johdosta keskustelukin.
— Kukapa tuo vieras voisi olla? virkkaa emäntä