— Eiköhän vain Nastasja Faddejevna? Kunpahan vain olisi! Kyllä me syleilisimme toisiamme ja itkisimme ilosta! Menisimme kirkkoon, sekä aamu- että päivä-kirkkoon yhdessä… Mutta mitäpä minä hänen rinnallaan! Vaikka olenkin nuorempi, en jaksaisi häntä kaikkialle seurata.
— Milloinkas hän lähti meiltä viimeksi? kysyi Ilja Ivanovitsh: —
Eikös se ollut Iljan päivän jälkeen?
— Mitä sinä, Ilja Ivanitsh! Aina sinä sotket! Eihän hän ollut meillä semik-juhlaankaan asti [tätä juhlaa vietetään seitsemäntenä torstaina pääsiäisen jälkeen], selitti hänen puolisonsa.
— Hänhän oli meillä Pietarinpaaston aikaan, sanoo Ilja Ivanovitsh.
— Eipä ollutkaan! vastaa nuhdellen puoliso: — Älä sinä väitä, kun et tiedä.
— No, eikös hän ollut Pietarinpaastona? Silloinhan me paistoimme sienipiirakoita, hänhän niistä piti paljon…
— Sehän oli Marja Onisimovna: hänhän se sienipiirakoista pitää — kuinka sinä voit niin unohtaa? Eikä Marja Onisimovnakaan ollut Iljan päivään, vaan Prohorin ja Nikanorin päivään asti.
He laskivat aikansa juhlien ja vuoden aikojen sekä kaikenlaisten kotoisten merkkipäivien mukaan, pitämättä vähääkään lukua kuukausista ja kuukauden päivistä. Kenties tapahtui se osaksi siitäkin syystä, että kaikki paitsi Oblomov itse sekoittivat kuukausien nimiä ja päivien järjestystä.
Tappiolle jäänyt Ilja Ivanovitsh vaikenee, ja taas vaipuu koko seura torkuksiin. Myös Iljusha, joka on kiivennyt äidin seljän taakse, torkkuu, jopa joskus nukahtaa sikeään uneenkin.
— Niin, sanoo sitten joku vieraista syvästi huoahtaen: olihan se Marja Onisimovnan mies, Vasili Fomitsh terve ja voimakas, vaan kuoli kuitenkin. Ei elänyt kuuteenkymmeneenkään asti: — luulisihan semmoisen voivan elää sadankin vanhaksi. Tauko — Kaikki me kuolemme, kenen milloinkin Jumala kutsuu! vastaa Pelageja Ignatjevna huoaten: — Vaan kyllähän niitä ihmisiä syntyykin, jos toisia kuoleekin; niinpä Hlopoveillakin on ristiäisiä alituisesti: sanotaan että Anna Andrejevna on taas synnyttänyt — se on jo kuudes kerta.