— Ja onkos Anna Andrejevna sitten ainoa! sanoi emäntä: — Katsokaas, kun hänen veljensä menee naimisiin ja he saavat lapsia — niin siitä se vasta koko puuha nousee! Nuoremmatkin veljet jo pian tulevat naima-ikään, ja myös tyttäret ovat naitettavat, mutta mistäpä sulhaisia saapi? Nykyään kaikki tahtovat myötäjäisiä, vieläpä rahassa…
— Mistä on puhe? kysyi Ilja Ivanovitsh lähestyen keskustelevia.
— No, sitähän me tässä puhumme että… Ja hänelle kerrotaan, mitä oli puhuttu.
— Niin, semmoistahan se on se ihmiselämä! sanoo Ilja Ivanovitsh opettavaisesti: — Yksi kuolee, toinen syntyy, kolmas menee naimisiin, ja kaikki me vanhenemme; eikä ainoastaan vuosi vuodelta, vaan myös päivä päivältä! Miksi on se niin? Toista olisi, jos joka päivä oltaisiin samalla tavalla, tänään kuin eilen ja huomenna niinkuin tänään. Suru valtaa mielen, kun sitä ajattelee…
— Vanha vanhenee, vaan nuori kasvaa! sanoi joku nurkasta unisella äänellä.
— Pitää rukoilla enemmän Jumalaa eikä ajatella mitään! huomautti emäntä vakavasti.
— Niinpä niinkin, virkkoi hätäisesti ja arasti Ilja Ivanovitsh, jonka teki mieli sanoa vielä jotain viisasta; hän vaikeni kuitenkin ruveten taas astuskelemaan edestakaisin pitkin lattiaa.
Tovin aikaa taas vaietaan; vihdoin emäntä keskeyttää äänettömyyden:
— Niin, ulkona on pimeä, sanoo hän. — Mutta antaapas olla jahka joulu tulee, ja me saamme vieraita, niin on hauskempaa, silloin ei ennätä nähdäkkään, miten illat kuluvat. Kunhan vaan Malanja Petrovna tulisi, niin kyllä sitten kelpaisi! Hän on hyvin kekseliäs. Hän se tinaakin valaa ja vahaa sulattaa ja piilosillekkin rupeaa; ei ne meidän tytötkään hänelle vertoja vedä. Hänellä on leikkejäkin senkin seitsemänlaisia … se vasta reilu tyttö!
— Niin, kyllä hän on suuren mailman nainen! huomautti joku: —
Toissa talvena hän mäkeäkin laski, silloin näettekös, kun Luukas
Savitsh sai naarmun otsaansa.